”Isi, minusta tuli ihan hyvä ihminen”

”Isä oli käytännössä koko yhteisen aikamme ajan etäinen. Ei hän iloinnut eikä ottanut suruihin kantaa, hän vain oli olemassa. En muista, että hän olisi koskaan kysynyt minulta kuulumisia tai mitä minä kaipaisin. Hän vain oli ja luki lehtiä tai kirjoja.

Jo pienenä opin, että isältä ei voi tukea pyytää kuin tietyissä asioissa. Jos oli kurja olo, kätkin sen itseeni, jotten olisi aiheuttanut tumman varjon laskeutumista isäni kasvoille. Sellainen tuli häneen hyvin helposti, ja se oli pelottavaa.

Jos jossakin isä oli läsnä, niin erilaisissa teknisissä haasteissa, polkupyörien korjaamisessa ja luontoon liittyvissä asioissa. Ihmettelin, miten erilainen hän oli, kun kävimme vaikka koko päivän kestävillä seikkailuilla metsissä. Tutkimme kiviä, maiseman muotoja ja eläinten jälkiä. Hän oli hyvin kiinnostunut luonnosta ja geologiasta, ja minäkin sain verenperintönä janon tutkia luonnon ihmeitä.

Isässä asui jokin tuska tai suru. En koskaan uskaltanut kysyä, mikä se tumman varjon tuoja on, mutta jotakin hyvin ikävää ja painostavaa se oli. Jotakin vanhaa, jokin salaisuus. Aistin jo lapsena, että hän oli loputtoman surullinen, ja välttelin kaikin tavoin asioita, joista hänelle tulisi kurjempi olo. Lapsi näkee asioita, vaikka vanhempi yrittäisi ne sisällään pitää. Tähän päivään mennessä ei minulle ole selvinnyt, mikä häntä vaivasi.

Isän etäisyys hälveni kyllä alkoholilla. Se ei ollut minulle lapsena mitenkään erityistä, sillä monien kavereiden isät joivat myös. Minulla on ollut ilmeisen tyypillinen lapsuus 80-90-lukujen köyhässä lähiössä. Olin usein kateellinen niille kavereilleni, joiden vanhemmat olivat läsnä ja reissasivat lasten kanssa kesäisin. Me kävimme toisinaan risteilyillä ja Linnanmäellä katsomassa, miten isä ryyppäsi. Meidän perheemme reissut olivat aina käsikirjoitettuja rutiinimatkoja humalaan ja takaisin.

Ryyppääminen tuli jokaviikkoiseksi viimeistään silloin, kun olin teini-iässä. Hän etääntyi pitkiksi ajoiksi omaan huuruiseen maailmaansa, eristäytyi kokonaan tai uhkaili itkien itsemurhalla ase kädessä kotonamme. Useita kertoja jouduin nuorena sanomaan ”kiitos ei”, kun hän olisi tahtonut minut mukaansa metsään katsomaan, miten hän ampuu itsensä.

En tänä päivänä ymmärrä, miten 12-13 -vuotiaana pystyin olemaan niin tyyni niissä hetkissä. Olin varmasti kylmettänyt ja kovettanut itseni ryyppäämiselle ja sen lieveilmiöille. Uskon kuitenkin, että saatoin pelastaa hänen henkensä ainakin kerran, kun olin ehdoton mukaan lähtemisen suhteen.

Se katkeruus, mikä minussa isää kohtaan silloin asui lakkasi vasta joitakin vuosia sitten. Jäljelle jäi vain suru siitä, etten koskaan oppinut tuntemaan isääni, eikä hän senkään vertaa minua. Emme ymmärtäneet toisiamme emmekä toistemme herkkyyksiä. Isälle oli punainen vaate se, että itkin helposti. Minä ymmärsin hänen herkkyytensä vasta aikuisena, kun huomasin itsessäni samoja piirteitä.

Isäni kuoli joitakin vuosia sitten, ja suren sitä edelleen. Suru tulee painostavina hyökyinä sydämeen silloin, kun mietin hänen koko elämänsä kestänyttä yksinäisyyttänsä. Hänellä ei ollut ketään, joka häntä ymmärtäisi, ja vaikkei hän sen eteen töitä tehnyt, jonkun olisi pitänyt hänet nähdä. Hän oli ollut yksin ja hylätty lapsesta asti. Osa asioista on selvinnyt minulle vasta viime vuosina, osa ei selviä koskaan. Jäljelle ei jäänyt päiväkirjoja eikä ystävien tarinoita.

Surullisten muistojen lisäksi vaalin kuitenkin myös hyviä hetkiä. Retket luonnossa olivat läsnäoloa täynnä, seikkailuja ja lapsenmielistä vapautta täynnä. Niistä on muistoihin piirtynyt hymyjä, naurua, kannustusta ja ymmärrystä. Isä, niitä hetkiä olisin kaivannut koko lapsuuteni ajan. Isä, kiitos kuitenkin niistä, jotka annoit. Ja isä, minusta tuli ihan hyvä ihminen.”