Havaintoja parisuhteesta

Isoa kulliako lähdit metsästämään? -Tarinoita suomalaisesta rasismista

26.6.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Suomessa ei ole rasismia. Näin minullekin on kirkkain silmin kirjoitettu. Pyysin lukijoiltani kokemuksia parisuhteesta, jossa toinen osapuoli ei ole suomalainen. Sain runsain määrin ihmisten kokemuksia rasismista ja monessa viestissä toistuivat samat ilmenemismuodot. Jaan teille ihmisten lähettämiä viestejä ja kommentteja aiheesta rasismi ja voitte sen jälkeen miettiä, että onko Suomessa rasismia. Jokainen tarina, jonka sain luettavakseni tuli naiselta, vaikka tilastojen mukaan Suomessa on enemmän pareja, joissa mies on suomalainen ja nainen ulkomaalaista alkuperää. Ehkä miehet eivät koe rasismia parivalinnastaan niin paljon tai sitten rasismin lisäksi kyseessä on myös naisvihaa, jotka tunnetusti kävelevät kantajassaan käsi kädessä.

Yhteiskunnan sisällä olevaa rasismia: 

Liittyen rasismiin. Naimisiin mennessä otin mieheni nimen. Reilu vuosi sitten aloimme suunnitella keittiöramonttia. Pyysin eri firmoista tarjouksia. Seitsemästä firmasta 1 kävi antamassa tarjouksen. Lähetin uudet tarjouspyynnöt suomalaisella sukunimelläni ja yllätys – 5 firmaa antoi tarjouksen! Sama homma koskee kaikkea työtä mihin pitää saada tarjous tai joku käymään paikan päällä – sähkörit, putkarit, kirvesmiehet, maansiirto… Arkipäivän rasismia, mitä kukaan ei usko ennenkuin se sattuu omalle kohdalleen. En uskonut minäkään aikasemmin.

Töitä mies ei saa millään vaikka on suomalainen tutkinto ja sujuva kielitaito. Ilmaiseksi työkokeiluun pääsee ja luvataan paikka, vaikka oikeasti sitä ei anneta tai sitä ei edes ole. Paras oli, kun sanoi yks haastattelija, että kun oot ulkomaalainen, niin joudat reissuhommiin. Jos saa työpaikan, niin palkka aina yritetään saada alle tessin.”

Olen 42 vuotias suomalaisnainen joka löysi rakkauden Hollannissa, mutta kreikkalaisen kanssa. Jo silloin kauan kauan sitten kun me tavattiin ja rakastuttiin, huomasin ettei suomalainen yhteiskunta häntä hyväksynyt, joten vaikka kuinka halusimme Suomeen asumaan, jäimme Hollantiin. Oma läheinen sukunikin näytti piirteitä rasismista ja monesti miestäni kutsuttiin mutakuonoksi. Sitä en ole koskaan pystynyt kertomaan miehelleni, koska hän on aina tehnyt kaikkensa meidän ja sukuni vuoksi! Kaikki ovat saaneet olla ja tulla meille lomille, pidemmäksikin aikaa, eikä mieheni ole koskaan valittanut!

Hyvä ja läheinen ystäväni on turvapaikan välittömästi saanut pakolainen. Hänen seurassaan olen saanut monesti todistaa suomalaisten rasismia, valitettavasti! Syvimmälle iski se, että erään sairaalan henkilökunta suhtautui todella huonosti ja mieltään osoittaen tummaihoiseen potilaaseen ja hänen koviin kipuihinsa. Jopa sanottiin päin naamaa, että näitähän tulee tämän rotuisille (ikäänkuin ei tarvitsisi hoitaa, kipulääkkeistä puhumattakaan). Ikinä en ole tavannut sellaista kohtelua lääkäriltä!”

Aikoinaan kaveri kävi neuvolalääkärissä vauvaa odottaessaan mies mukanaan. Lääkäri kysyi eikö pelota hankkia lasta ulkomaalaisen kanssa. Sama täällä ja laitettiin hiv-testiin sanomalla, että ulkomaisiin kun ei voi luottaa. Hämmästynyt olin, mutta kun itsellekin ensimmäinen raskaus on mysteeri, en tajunnut edes kommentoida.

Joskus ulkomaalaiseen mieheen rakastuminen on jopa lähipiirille liikaa. Ihmiselle ei edes anneta mahdollisuutta, vaan hänet suoraan tuomitaan ihonvärin, uskonnon tai kansalaisuuden perusteella:

Omasta lähipiiristä serkkuni katkaisi välit mennessäni naimisiin muslimin kanssa, koska minun olisi hänen mukaansa pitänyt ottaa kunnon suomalainen mies. Aiemmissa suhteissani näiden ”kunnon” suomalaisten kanssa olin kohdannut henkistä ja fyysistä väkivaltaa, joten ajattelin nyt kokeilla jotain muuta, enkä tässä suhteessani ole viiden vuoden aikana törmännyt tähän ilmiöön kertaakaan.  Äitini on edelleen yksi pahimmista rasisteista ylipäänsä. Osaa onneksi käyttäytyä suurimman osan ajasta, kun mieheni on paikalla, mutta muuten muslimit on saatanasta seuraava ihmisryhmä. Juuri tässä viikonloppuna mietin, että en enää oikein tapaa ystäviäni. Tämä on siis tapahtunut sen jälkeen, kun menin mieheni kanssa naimisiin ja täytyy myöntää, että kaipaan heitä. Toisaalta ajattelen, että ystävyyskin on kahden kauppa, ja jos toisen osapuolen mies on noin pelottava, niin enhän minä ihmisten epäluuloille ja epävarmuudelle oikein mitään mahda.

Mä olen naimisissa afgaanin kanssa. Ollaan oltu yhdessä kolme vuotta, josta ensimmäinen vuosi ollaan vietetty Suomessa, kunnes mieheni palautettiin takas Afganistaniin. Mieheni oli täällä turvapaikanhakijana ja kielteiset päätökset saatuaan palautettiin.  Suomessa ollessa olen kuullut monenlaista kysymystä. Yleisimmät lienee ollut, että pakottaako mun mies kääntymään mua muslimiksi ja käyttämään huivia, saako tavata enää kavereita ollenkaan, kun mies on muslimi, saako mulla olla miespuolisia kavereita, jne. Nuo kysymykset koen lähinnä ennakkoluuloiksi. Yks tuttava veti ns ”pohjat” kun kuuli, että seurustelen turvapaikanhakijan kanssa. Kirjoitti mulle viestin, että miten hulluja afgaanit on ja ne ei tee mitään muuta kun runkkaa, on kuulemma joka paikassa nähnyt, kun afgaanit vaan vetää käteensä.  Sanotaan, että suku on pahin. Niin muuten on. Kyllä meni kuule väeltä pasmat sekaisin, kun kerroin matkustavani Pakistaniin! Ja erityisesti kun teini-ikäinen tyttöni jäi vielä siksi aikaa äitini huostaan. Hullu, edesvastuuton äiti, lapsen heitteillejättäjä, ajattelematon, mikset mene samantien Afganistaniin, jne. Reissu meni hyvin ja lähdin puolen vuoden päästä uudestaan tapaamaan miestäni.

Olen pääosin isovanhempieni kasvattama. Olimme todella läheisiä aina varsinkin mummoni kanssa. Siihen saakka kunnes kuuli, että uusi miesystäväni oli VENÄLÄINEN! ”Ryssät on kieroja!” ”Ryssiin ei voi luottaa!” Vietin joskus viikonloppuja uuden mieheni kotona, ja kerran isovanhempani tulivat hakemaan minua sieltä pois, koska luulivat hänen väkisin pitävän minua vankina. Tämä kaikki oli niin utopistista. Minulla oli ollut isovanhempieni mökin avaimet aina, he hakivat minulta avaimet pois, koska ryssä voi varastaa sieltä kaiken, ja ryssät sotkee. Heidän mielestään olisi ollut parempi, että palaan takaisin entisen suomalaisen aviomieheni luo, siis sen joka saattoi päiviksi hävitä kuin tuhka tuuleen, saattoi juoda yhdellä reissullaan koko palkkansa, sen joka humalassa kotiin tullessaan löi lasin rikki päähäni tai hakkasi päätäni rappusiin, tai yritti kuristaa minut keskellä yötä. Sekin olisi ollut parempi kuin olla ryssän kanssa!

Muutama ihminen kirjoitti, että kokee viikoittain huutelua ollessaan julkisella paikalla tummaihoisen puolisonsa kanssa. Surullisinta tässä on se, että häirintä on saanut jotkut pysymään sen vuoksi paljon sisätiloissa tai saanut aikaan päätöksen, että ei edes halua olla suhteessa ulkopuolisen ilmapiirin vuoksi:

Asun pikkupaikkakunnalla, jonne nyt on ison tehtaan vuoksi tullut huomattava määrä ulkomaalaisia ja suuri osa miehiä. Yhden kanssa juttelin kerran ravintolaillan päätteeksi ja vaihdettiin numeroita samalla, kun saattoi mut kotiin. Viestejä on välillä laitettu, mutta siihen se tulee jäämään minun osaltani. Täällä on niin rasistinen ilmapiiri, etten voisi kuvitellakaan, että haluaisin sellaisessa ilmapiirissä yrittää seurustella, vaikka toinen on kaikinpuolin hieno ihminen. Eli kyllä sitä rasismia on. Aivan liikaa. Nuorempana olisin jaksanut taistella suhteen puolesta, mutta oman parisuhdehistoriani jälkeen haluan mieluummin olla yksin, jollei löydy huoletonta ja helppoa suhdetta.”

Kerran yks pikkupoika kävi sylkeen mieheni päälle, kun äitinsä käski. Bussissa ”vahingossa” saa laukusta päähän. Vihaisia katseita, keskisormea. Kaksin harvoin jaksetaan kulkea, koska kohtelu silloin vielä pahempaa.

Olen perheeni kanssa alkanut vältellä julkisilla liikennevälineillä kulkemista varsinkin viikonloppuisin, koska olemme joutuneet niin moneen kertaan kuulemaan solvaavia huutoja silloinkin, kun viisivuotias lapsemme on mukana. ”Neekereille ei kukaan sitten anna tilaa.” ”Taasko yksi tapaus, jossa ollaan kasvattamassa uusia raiskaajia maahamme.” Eivätkä huudot tule aina edes humalaisilta. Jälkimmäinen huuto viisikymppiseltä rouvalta. Erikseen ollessamme emme huutoja kohtaa, mutta perheenä liikkuessamme huutelu on säännöllistä. Olen väsynyt ja turhautunut siihen, että asialle ei voi tehdä mitään.

Yleisemmin rasismi tulee tuntemattomilta, joko julkisena huutona, naurettavina kysymyksinä tai piilossa sosiaalisessa mediassa:

Härskeintä mitä on tapahtunut oli kun eräs nainen alkoi jakaa mun profiilikuvaa erään ryhmän sisällä, haukkui mun miestä neekeriksi ja laittoi oksennus emojeja mun kuvaan (missä oltiin siis molemmat).

Somessa on kyllä suhteen alkuvaiheessa saanut lukea yksityisviesteissä, että oon matupatja ja laitettu kuvia naisten kasvoista, jotka on hapon runtelemat ja varoitettu, etten tule kokemaan samaa. Ja mikä se rasistinen lehti olikaan, se Janitskin lehti, siellä on ollut mun kuva ja jotain paskaa kirjoitettu, kun mies oli säilöönotettuna maasta poiston vuoksi.

Seurustellessani Etiopiasta kotoisin olevan poikaystäväni kanssa, sain kokea rasismia läheltä ja sen mittasuhteet järkyttivät minua. Palveluammatissa toimiva mies kuuli lähes päivittäin kommentteja ihonväristään, usein känniset keski-ikäiset miehet antoivat palaa, ehkäpä kokiessaan ylemmyyttä. Itse olen ylipainoinen muodokas nuorempi vaaleaihoinen nainen, siispä koimme ilkeitä katseita julkisilla paikoilla ja monta kertaa sanallista haukkumista parin vuoden sisään. Mieheeni kohdistui stereotyyppistä haukkumista: tummaihoinen mies kiihkoissaan liikkuu pullean vaalean naisen kanssa. Ja minä: ylipainoinen laiska nainen himoitsee komeaa miestä, jolla stereotyypin mukaan on…mitenkäs sen sanoisin.. suuri varustus, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Tämä järkytti minua kovasti, olimme erittäin rakastuneita ja suhteemme oli ihana ja tasapainoinen. Olen kasvanut henkisesti suhteen myötä, olen aina tiedostanut vallitsevan rasismin pinnan alla. Rasismi on kamalaa ja se vaikuttaa ihmisten arkeen erittäin vahingollisesti.

Avioerosta oli kulunut 6kk kun tapasin Afrikasta kotoisin olevan miehen.  Hän oli 13-vuotiaana muuttanut Suomeen joensuulaiseen perheeseen sodan jaloista jalkapallon varjolla. Kävi koulut Suomessa, normi peruskoulua ja ammattikoulussa kaksi tutkintoa. Töissä ollut valmistumisestaan asti. Ei siis vastaanottoleskusta nähnytkään. Ja silti sain kuunnella ”mistä vastaanottokeskuksesta tuon oot hakenut” yms ventovierailta. Lapseni ihastuivat häneen ja sanoivat että älä ota enää suomalaista miestä. Erosin ex-miehestäni henkisen ja fyysisen väkivallan vuoksi. Sain puoli tutulta nelikymppiseltä kuulla, että isoa kulliako lähdit metsästämään . Afrikkalainen muslimimies kohteli minua paljon paremmin kuin perisuomalainen! Että se niistä stereotypioista.

Minun mies on taustaltaan romani. Harmittaa välillä kun tajuaa miten paljon ihmisillä on ennakkoluuloja, jotka tulee esille jo ihan pelkän sukunimen kuulemisesta. Varsinkin ulkopuolisemmilta tulee tympeää reaktiota meidän suhteeseen liittyen. Miehen ihon sävy on omaa tulostinpaperin sävyä huomattavasti tummempi, ja tästä on tietenkin kuullut perus ”teidän lapsista tulee jännän näköisiä, kun on niin eri ihonvärit”. Oma perhe on vähän varauksella suhtautunut tähän faktaan, että mies on romanitaustainen, mutta suhteellisen hyvin kuitenkin. Miehen suku tosi ihanasti ottanut minut osaksi perhettään. Mutta kaikista eniten tympäsee juuri nämä tuntemattomilta tulevat ”miksi helvetissä pitää olla tuommonen mies joka ei edes ole oikea suomalainen”, ”et kai sää sen sukunimeä voi ottaa, suakin aletaan sitten kiusata ja kohdella paskasti” ihan kuin se sukunimi oikeuttaisi paskaan kohteluun muutenkaan.

On täyttä puppua väittää, että Suomessa ei olisi rasismia. Tavatessani virolaisen mieheni, en koskaan olisi uskonut, että meidän suhteemme olisi jollekin ”väärin” tai haitaksi. Noh, eiköhän Pohjolan kansa osannut minut asiasta pian ojentaa. Huomioiden sen, että suurin osa virolaisista on vaaleaa, hyvinkin samat kasvonpiirteet omaavaa porukkaa kuin Suomen valtaväestö, onkin uskomatonta miten hänen ”itäblokkimaiset” ja ”vironpojan” piirteet tuntuvatkaan näkyvän tuntemattommille. Usein kommentit puolitutuilta on vain hyväntahtoista vitsailua siitä, kuinka mieheni täytyikin sitten lähteä Suomeen asti ”naimaan rikkaasti” (ottaen siis huomioon että olen juuri ja juuri toimeentuleva ja yhteen muutettuamme tulotilanteemme on vain huonontunut). Kuitenkin välillä kun olemme julkisilla paikoilla, puistossa, kaupassa ja puhun miehelleni englantia (hänen suomen kielensä ei vielä luonnistu muuhun kuin ymmärtämiseen ja kuulumisten vaihtoon) tulevat ensin vilkuilu, pitkät tuijotukset ja ajoittainen kommentti ”sossupummeja kuitenkin olette!

Pahinta on väkivalta, jota on myös koettu:

Juttelin erään maahanmuuttajan kanssa. Hän on asunut suomessa n. 10 vuotta. Hänet oli piesty risteilyllä hänen ollessaan 2-vuotiaan tyttärensä kanssa. Ulkona hänelle huudetaan, häntä tönitään, vaikka hän olisi lapsensa kanssa.

Viime talven aikana postilaatikkoomme tuotiin koiran paskaa. Viitteenä käsinkirjoitettu viesti: ”Kai nyt paskastakin tykkäät, kun asut paskanvärisen miehen kanssa.” Hankimme postilaatikkoon lukon.”

Olemme saaneet kotiimme kirjeen, jossa miestäni uhataan hakkamisella jos hän ei lähde maastamme raiskaamasta lapsia. Olemme asuneet mieheni ja lapsemme kanssa noin kaksi vuotta Suomessa. Tapasimme vuosia sitten Keski-Euroopassa, työskennellessämme molemmat siellä. Lapsemme vuoksi halusimme muuttaa Suomeen, koska arvostan suomalaista päivähoito- ja koulujärjestelmää. Ilmapiiri Suomessa on kuitenkin hirveä ja mieheni on tilanteesta selvästi ahdistunut. Hän on saanut kahden vuoden aikana kokea huutelua, päällesylkemistä, tönimistä ja uhkailuja. En halua sanoa paikkakuntaa, jossa asumme, koska tilanne saattaisi vain pahentua. Olemme puhuneet muutosta muualle Eurooppaan, sillä vaikka lapsen etu olisi käydä koulut Suomessa, niin eniten pitää ajatella kaikkien meidän turvallisuutta. Tuntuu varmasti utopistiselta, mutta minä pelkään perheeni vuoksi asua tällä hetkellä Suomessa, jossa ilmapiiri on vihamielinen ja rasistinen eikä kukaan tunnu siihen puuttuvan.”

Tämä on ollut hirvittävää luettavaa. Aivan jokaisessa saamassani viestissä on kirjoitettu ennakkoluuloista, rasismista ja suoranaisesta väkivallasta ihmisiä kohtaan. Tästä ei voi olla hiljaa. Joka ikinen kerta, kun minulle sanotaan, että Suomessa ei ole rasismia,  niin ensimmäiseksi linkitän uudestaan tämän tekstini. Sain muutamalta ihmiseltä aiemmin keväällä sapiskaa siitä, että olin kutsunut rasistia itsetunnottomaksi reppanaksi. Kun oikea suvaitsevainen suvaitsee myös rasisteja. Ei helvetissä suvaitse. Toistan sanomani lauseen. Rasisti on itsetunnoton reppana, jonka käyttäytyminen tuhoaa monen muun elämää. Siihen pitää puuttua entistä kovemmin ja entistä äänekkäämmin.

Loppuun vielä lohduttava viesti, joka kertoo meille sen, että kaikesta huolimatta rakkaus voittaa ja siitä on syytä pitää kiinni, vaikka koko maailma huutaisi vierestä lopettamaan:

Mieheni on englantilainen. Hän on syntynyt ja koko ikänsä elänyt Englannissa. Hänen vanhempansa ovat alunperin vuosikymmeniä sitten muuttaneet Englantiin Jamaikalta. Mieheni on siis tummaihoinen ja meillä on yksi lapsi.  Minulta on kysynyt muutama täysin tuntematon ihminen mm. täysin yksityisiä asioita parisuhteestamme ja tietenkin se perus: ”Eikö sitä Suomesta löytyny miestä?” Tähän kysymykseen haluankin nyt vastata: ”Ei. Ei löytynyt. Mutta löysin ihanan, rakastavan miehen, joka on hauska ja kohtelias, jolla on suuri sydän ja joka on maailman paras isä lapsellemme. Hän tukee minua projekteissani ja uskoo menestymiseeni. En rakastunut miehessäni hänen ihonväriinsä tai hänen juuriinsa. Rakastuin häneen, koska hän on ihanin mies kenet olen koskaan tavannut.”