Sä makaat mahallasi siinä mun edessä. Sun selkäsi on paljas. Mä piirrän sormenpäälläni sanoja sun pehmeään ihoon. Sun pitää arvata, että mitä mä kirjoitan. Sä et arvaa ja meitä naurattaa. Mä jatkan silti piirtämistä. Mä pyydän sun olemaan ihan hiljaa ja paikoillasi. Pitämään silmäsi kiinni. Mä kosketan sua kaikilla sormillani. Aloitan niskasta ja liikun hiljaa alemmas. Sormeni seurailee vartalosi uomaa. Sä pidät käsiäsi poskiesi alla. Olet kääntynyt vasemmalle puolelle. Silmäsi on kiinni ja huulesi lepää rauhallisina toisiaan vasten. Mä tahtoisin lopettaa liikkeen ja kääntää sut selälleen. Valuttaa itsestäni sen kaiken mitä sisälläni tunnen. Mä olen kaivannut sua niin pitkään, että haluaisin ahnehtia. Syödä kaiken kerrallaan ja rojahtaa sinut ahmittuani viereesi vanhenemaan. Mutta mun pitää edetä hitain liikkein. Kirjoittaa johdanto ennen varsinaista romaania.

Siitä seurasi romaani. Me ollaan sivulla jotain. Ei kai sillä ole kirjottaessa väliä, että mikä sen sivumääräksi tulee. Toiset loppuu kuolemaan, toiset kesken, mutta keskenjääneetkin ovat loppuun saatettuja tarinoita. Kymmenen sivun jälkeen käänsin sinut selälleni ja annoin kaipuuni tulvia yli. Sä raotit sun huulia ja mä painoin omani niitä vasten. Sä olit mulle koukku, johon ripustin päällystakkini ja hukkasin tahallani narikkalappuni, koska tiesin, että en mä täältä halua lähteä. Mä en enää kirjoittanut sanoja selkääsi sormenpäilläni, vaan sanoin niitä ääneen. Sä nostit jalkasi toisen jalkasi päältä ja mä painauduin niiden väliin, ennen kuin ehdit sulkea ne uudestaan. Mun oli siinä hyvä, vaikka ulkopuolella pimeältä taivaalta tippuvat painavat pisarat hakkasivat ikkunalasia palasiksi. Mä olin lähempänä kotia, kun olin koskaan ennen sitä päässyt. Ja kotiinhan sitä ihminen kaipaa. Paikkaan, jossa voi tuntea olevansa turvassa.

Meillä on tässä edessä tyhjiä sivuja. Tämä aamu avasi jälleen yhden. Mä kuulin, kun sä aamulla vedit vessan ja kävelit keittiöön. Mä kuulin, kun piiskaava sade hakkasi vasten paukkuvaa ikkunalautaa. Mä avasin verhon ja sen takana hulmusi lippu. Se etsi suuntaansa ja oli liikkeeltään yhtä levoton kuin sitä ympäröivä aika. Mä tulin viereesi ja sanoin, että voin viedä koiran, että mua ei haittaa, mä voin kastua. Mä kävelin lapseni huoneeseen ja katsoin heräävää silmiin. Mä siirsin sotkuiset hiukset hänen korvansa taakse ja hymyilin. Ne pisarat olivat naamaani vasten kylmiä. Pisaroita lojui ympäri maisemaa. Niitä valui autojen katoilta ja ikkunoista. Niitä tippui talojen pitkistä ränneistä ja muutaman vastaan tulleen kävelijän sadetakeista. Mä kirjoitin romaaniin sateista aamua. Jokainen sana kuin taivaalta tippunut pisara. Ja mä tiesin, että sisällä kirjoitetaan samalla seuraavia rivejä. Niillä rivillä keitetään kahvia ja avataan kolmen eri joulukalenterin luukkuja. Kolme eri kirjoittajaa yhteiselle tarinalle. Kirjaan, joka on sivulla jotain ja jonka loppua ei ole kukaan vielä ajatellut.

Mä en silloin kertonut sinulle, että mitä selkääsi kirjoitin, kun et arvannut. Mä lupasin, että sanon sitten joskus. En mä kirjoittanut sinne kuin yhden lauseen. Lopun ajan halusin koskettaa vain paljasta ihoasi. Mä haluan, että seuraava sivu on yhteinen. Niin mä sun selkääsi kirjoitin. Saman, jonka kirjoitin eilen tyttäreni selkään, vaikka hän kikatti kutituksesta. Seuraava sivu on yhteinen. Siihen mä haluan aina uskoa. Yhteiseen. Yhdessä olemiseen, yhdessä sopimiseen ja yhdessä rakentamiseen. Sillä tulee hyvä kirja, hyvä parisuhde ja hyvä yhteiskunta.

Ja ehkä se tänään juhlapäivänään levottomasti hulmuava lippu heiluu huomenna vähän levollisemmin, koska ihmisellä pitää olla koti, jonne jokainen meistä, mistä ikinä on tulossakaan, voi pysähtyä kaikelta turvattomuudelta turvaan.

X