”Jankutin vanhoista asioista, enkö pääse mitenkään eteenpäin, oli hänen kommenttinsa”

”Minäkin eli suhteessa jota voi kutsua traumasuhteeksi yli 30 vuotta eli koko elämäni. Tosin fyysistä väkivaltaa ei juuri ollut, opin äkkiä luistelemaan näissä tilanteissa missä jää oli pettää allamme. Sivuutin kaikki uhkaavat tilanteet taitavasti oman mielenterveyteni kustannuksella.

Suhteemme alkoi hullaannuttavalla suurella rakkaudella nopeasti. Pian olimme naimisissa ja sen jälkeen en mihinkään päässyt yksin vapaa ajalla. Alussa tuli pari tilannetta missä minua lyötiin ja pyysin tietenkin anteeksi, olin sanonut jotakin ajattelematonta. Olin tietenkin ihmeissäni hiukan, minäkö pyysin anteeksi, eikä hän.

Sen jälkeen opin välttämään uhkaa.

Avioliittomme näytti mitä onnellisemmalta. Ainoastaan omaiseni eivät jostain syystä oikein pitäneet miehestäni joten katkaisin välini heidän kanssaan.
Halusin elää onnelassamme. Kaikki ihanat asiat toteutuivat arjessamme. Upeat lapset, kaunis koti. Harrastimme hienoja kulttuuriasioita aina yhdessä. Matkustimme paljon aina yhdessä. Olimme yhteen liimautunut symbioottinen pari. Ajattelin että minulla on upea mies, saan olla onnellinen. Mitään omia päätöksiä en saanut tehdä vaan kaikki piti neuvotella yhdessä. Jos olin sanonut jotakin ajattelematonta niin piti pyytää heti anteeksi. Emme riidelleet. Minulle sai sanoa joskus rankastikin jotta olisin uskonut.

Sitten ihastuin työkaveriin.

Mitään suhdetta en tietenkään olisi uskaltanut edes ajatellakaan.
Oli vain tämä ihastumisen tunne jota hellin mielessäni ja josta en päässyt eroon.
Kun mieheni sai selville tämän niin avioliitossamme alkoi helvetti. Emme tietenkään pystyneet tätä selvittämään vaan itkien kaduin ja pyytelin anteeksi ja vannoin ettei mitään ole tapahtunut.

Tästä asiasta tuli sellainen mihin viitattiin usein.
Mieheni sanoi myös että hävittäisi kaikki jos paljastuisi että olen ollut epärehellinen
Että ensin menisi hevonen, sitten muut. Elin pelon vallassa.
Tätä tapahtui usein enkä uskaltanut olla poissa kotoa koska pelkäsin että jotakin tapahtuu. Mieheni harrasti metsästystä ja hänellä oli aseet. Mieheni kiivastui herkästi jos koki vastaan sanomista.

Sairastuin masennukseen ja se johti siihen lopulta että erosin.
Palasin takasin monta kertaa. Kärsin masennuksesta ja ajattelin että olin kuvitellut kaikki. Että voisin korjata kaiken. Ja että kunhan keskustellaan ja käydään asiat läpi niin voimme vielä saada takaisin ne onnen päivät.
Ex ei katsonut tarpeelliseksi keskustella. Jankutin vanhoista asioista, enkö pääse mitenkään eteenpäin, oli hänen kommenttinsa.
Yritin siitä huolimatta. Olihan elämämme ollut niin onnellista ja meillä oli upeat lapset.
Minulla oli tunne että jos saisin tapettua itsessäni osan niin sitten olisimme onnellisia.
Tämä on tyypillinen traumasuhde missä on paljon parisuhdeväkivaltaa jonka olin oppinut kätkemään. Pitkään ajattelin että se johtui minusta, että olin ansainnut tällaisen suhteen koska oli jo lapsuudenkodissani kokenut uhkaa.
Nyt ajattelen, että syy ei ole minun, vaan ex käytti väkivaltaa hallitakseen minua ja että ongelmat olivat hänen, ei minun.”