Havaintoja parisuhteesta

”Jätetyksi tuleminen sattuu ihan helvetisti”

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

(Anonyymi nainen kirjoittaa viestin. Muokkaan siitä rakenteellisesti blogiin sopivan tekstin. Säästän naisen kirjoittamat kirosanat, koska ne kuuluvat tarinaan oleellisesti. Kirosana-allergikot voivat lopettaa lukemisen tähän.)

Uutta matoa koukkuun.”

Vittu, minä en halunnut mitään uusia matoja. Voiko typerämpää lausetta sanoa jätetylle. Aivan kuin ihminen olisi jokin kertakäyttötuote, jonka kyllästyttyään voi heittää roskapönttöön ja sen jälkeen kalastella uusi ihminen tilalle.

Suurinta rakkautta on päästää irti”.

Kenelle tämä kliseinen paska on tarkoitettu? Eikö tätä hoe ihminen, joka on jättäjän roolissa eikä ihminen, joka on tullut yllättäen jätetyksi? Helppohan lauseella on lyödä siinä roolissa, kun haluaa päästä vapaaksi. Voin kertoa, että on helvetin paljon vaikeampaa uskoa lauseeseen vielä siinä vaiheessa, kun rakastaa.

Jätetyn ja jättäjän rooli eroaa ratkaisevissa määrin siinä, että jättäjä saa sen mitä haluaakin ja jätetty sen, mitä ei halua. Siinä kohtaa on turha tulla sanomaan, että molempiin ero sattuu saman verran. Ehkä sattuukin, mutta toinen on vain niin paljon pidemmällä koko eroprosessissa.

Olen saanut tukea ja sympatiaa. Olen saanut ohjeita, miten tästä eteenpäin. Päälleni on laskettu maailman jokainen klisee, jotka rehellisesti sanottuna tuntuivat kuin nyrkki naamalla siinä vaiheessa, kun suru ja viha vuorottelivat tunnin välein. Jos jotain saan pyytää kaikkien jätettyjen äänellä, niin tuki riittää. Jättäkää sanat ja kliseet sisäänne. Tukea voi antaa ihan vain olemalla hiljaa läsnä.

Pahinta oli se, että en tiennyt, mitä olin tehnyt väärin. Miksi en riittänyt? Miksi en osannut lukea enteitä? Miksi halusin uskotella, että kaikki on hyvin, vaikka tiesin, että ei ole? Miksi pakenin totuutta? Miksi annoimme tilanteen johtaa pisteeseen, jossa ei muka ollut enää mitään tehtävissä? Miksi kumpikin oli hiljaa, vaikka molempien olisi pitänyt osata avata suunsa?

Tunsin oloni petetyksi. Tuntui kuin mikään ei olisikaan ollut totta, että koko suhde olikin pelkkä valhe ja pitkään jatkunut uni. Meillä oli hetkemme, mutta niistä on jo aikaa. Silti tiedän, että tämä kaikki olisi ollut vielä pelastettavissa ja siitä olen eniten pettynyt, että sitä mahdollisuutta ei enää annettu.

Minä en rakasta sinua enää, haluan erota ei ole lause, jonka olisi halunnut aamun ensimmäiseksi lauseeksi kuulla.

Aika parantaa”.

Ainoa klisee, josta en eron hetkellä kiivastunut. En, koska se on eniten totta eikä pelkkää ”Suomi-Klisee-Suomi” -sanakirjasta pöllittyä sanahelinää. Rakkausblogeista tuttua pseudohenkistä elämäntaitosoopaa. Kyllä minä vittu tiedän, että ihmisestä pitää päästää irti, jos ihminen haluaa pois lähteä, mutta sen totuuden hierominen surevan ihmisen naamaan on ihan vain perseestä.

Ajattelin ensin, että pitää vain kestää. Surra saisin, mutta en vihata. Kunnes ymmärsin, että pitää vihata. Pitäisikö minun säilöä vihani niin kuin kaikki muutkin ja kuljetella mukanani koko loppuelämä ja katkeroitua samanlaiseksi huonosti käyttäytyväksi vanhemmaksi rouvaksi, joka valuttaa vihaansa ulos sosiaalisen median kommenttikentillä, koska ei uskalla oikeassa elämässä vihata.

Vihata voi muutenkin kuin tuhoavalla tavalla. En halua kostaa, koska kyseessä on ihminen, jota olen jo vuosia rakastanut. Tekisikö mieleni kostaa? Todellakin. Voisihan sitä alkaa helvetin hankalaksi ja kostaa yhteisten lasten kautta. Tehdä tapaamiset sietämättömän vaikeaksi. Mutta miksi haluaisin kohdentaa vihani lasteni kautta. Sehän johtaisi vain siihen, että myöhemmin alkaisin vihata itseäni.

Minä olen saanut sen saman paskan kasvatuksen kuin moni ikätoverini. Nainen ei saa vihaansa näyttää, vaan se pitää nielaista. Valitettavasti moni nielaisee tämän hirvittävän kasvatusopin. No, katsokaa nyt ympärillänne olevia ihmisiänne, joiden kasvoilla on niin teennäinen hymy, että olisivat vahakabinetteihinkin epäuskottavia.

Onneksi minulla oli eron jälkeen terapeutti, joka pakotti tunteet minusta ulos. Ilman häntä olisin vielä hyvin kaukana. Ehkä minustakin olisi tullut yksi niistä katkeroituneista naisista, jotka kantavat eroaan sisällään vielä vuosikymmenienkin jälkeen, jopa hautaan saakka.

Siksi minä uskalsin tämän viestinkin kirjoittaa. Siksi minä uskallan sanoa ääneen, että jätetyn rooli on paljon vaikeampi kuin jättäjän rooli. Vaikka jättäjä varmasti saakin tuomionsa ja ristinsä kannettavaksi. Silti minusta on tuntunut siltä, että jätetyt jäävät tarinoillansa paitsioon. Enemmän on heitä, jotka hehkuttavat uutta rakkauttaan ja rohkeuttaan irtautua vanhasta.

Sitten olemme me vanha, joka jää kaiken pinnan alle. Silti me olemme ja hengitämme.

Elämä on kummallista. Olen nyt yksi heistä, jotka jakelevat rakkausbloggarin tavoin pseudohenkistä rakkausvaahtoa ja saa seuraajiltaan kommentteja, että hirvittävää kliseistä paskaa. Samantekevää, minä pidän rakkausvaahdosta ja siksi sinä pseudohenkisenä rakkausbloggarina sait tämän tarinani.

Mitä tulee ihmiseen, joka minut silloin joskus jätti, niin hän tulee tänä iltana korjaamaan polkupyöräni. Hänellä on elämässään uusi ihminen, johon rakastui. Uusi ihminen, josta lapseni pitävät. Myönnän suoraan sen, että aluksi se tuntui vittumaiselta, mutta nyt olen iloinen, että lapsillani on yksi turvallinen ja tärkeä aikuinen lisää elämässään. Ei ole minulta pois.

Tuonkin ääneen sanominen tuntuu olevan liikaa ja kiellettyä, että tuntuu vittumaiselta aluksi antaa lapsensa ihmisen luokse, jota ei tunne. Pitäisi vain hymyillä ja vihata sisäänpäin.

Mitä minun rakkauselämääni tulee, niin ei kuulu teille. Sanotaanko silti niin, että jos onkin rakkausihminen, niin polkupyörää hän ei osaa korjata. Siksi tarvitsen vanhaa rakkausihmistäni.

Eikö kaikki onnelliset loput pääty kliseisesti, joten:

”Loppu hyvin, kaikki hyvin. Elämä on tässä.”

Plaah.

X