Jos kaadun sinua vasten, niin otatko kiinni?

Lapset leikkivät sitä leikkiä. Olen minäkin sitä leikkinyt. Kaatuu selkä kohti toista ihmistä niin, että ei ota omalla jalallaan tukea. Luottaa siihen, että toinen ottaa kiinni. Toiset lapset uskaltavat kaatua. Toiset lapset eivät uskalla. Eivät uskalla vielä aikuisenakaan. Eivät luota siihen, että kaaduttuaan selän takana on joku, joka ottaa kiinni. Onhan niitä sanoja sille ilmiölle. Turvattomuus. Perusturvattomuus. Epäluottamus.

Turva. Koti. Parisuhde. Paikka, jossa ihmisen ei tarvitse pelätä. Paikka, jossa ihminen saa olla alasti ja arvilla. Sellaisen kuin ihminen on. Sitähän se parisuhde syvimmillään on. Luottamusta siihen, että riittää. Luottamusta siihen, että silloin, kun elämässä tulee tilanne, jossa kaatuu taaksepäin, niin takana on joku ottamassa kiinni. Luottamusta siihen, että päästämällä itsensä aivan toisen lähelle, se toinen ei käytä sitä läheisyyttä ja avoimuutta hyväkseen. Vaan on tukena. On ottamassa vastaan.

Ihminen on menneisyytensä tuote. Meidän käyttäytymiselle on olemassa syynsä. Sillekin, että ei uskalla kaatua taaksepäin ottamatta tukea. Tiedättekö lapsuuden. Ajan, jolloin se perusturvallisuus luodaan. Jos se vähääkään järkkyy, niin sitä alkaa pelätä. Pelätä, että se kaikki toistuu uudestaan ja uudestaan. Antaa itsensä toisen käsiin ja pian huomaa kaatuvansa niin, että toinen ei olekaan ottamassa vastaan. Se huono tapa perusturvattomilla usein on, että turvallisuutta haetaan asioista ja ihmistä, joilla ei ole kykyä sitä antaa. Ajatellaan jopa, että ei edes ansaitse enempää.

Minä olin se lapsi, joka ei uskaltanut kaatua. Minä olen ollut se aikuinen, joka ei vieläkään uskalla kaatua. Pelkään, että minua ei oteta kiinni. Sen voi sanoa myös käänteisesti. Minä olen ollut se aikuinen, joka ei ole täysin kykenevä ottamaan kiinni sitä toista ihmistä, joka kaatuu minua kohti. En minä voi ole voinut olla perusturvallinen, jos minä en ole kokenut perusturvallisuutta. Minä pelkään, että menetän kaiken. Minä olen pelännyt, että maailma lakkaa olemasta, jos en pidä sitä kontrollissa. Olen herännyt ihan jokainen yö varmistamaan, että maailma on paikoillaan. Varmistan, että lapset ovat sängyssä ja hengittää. Muistan, kun olin lapsi. Isä oli sammunut sohvalle. Taas. Hän hengitti katkonaisesti. En uskaltanut nukahtaa. Kävin useita kertoja varmistamassa, että isä hengittää. Pelkäsin menettäväni hänet. Kaadu siinä sitten häntä kohti. Luota siinä sitten. En ole pystynyt nukkumaan missään, mikä liikkuu. Lentokoneessa olen pyörittänyt rubikinkuutioita. Samantekevää, kuinka pitkästä matkasta on kyse. Pidän rubikinkuutolla lentokonetta ilmassa.

Ei niin voi koko elämäänsä elää. Pelossa ja turvattomuudessa. Siitä pitää pyrkiä pois. En ole vieläkään täysin valmis kaatumaan. Pidän sormenpäälläni kiinni vanhasta. Herään öisin. Pelästyn jos lapsi ei soita illalla, silloin kun on sovittu. Ja vaikka minä olen aina kuvitellut, että minä olen se, jonka syliin voi turvallisesti kaatua, niin en minä oikeasti sitä ole. Perusturvaton ei voi olla perusturvallinen. Minä voin olla lohtu, korvat, syli, kainalo ja hiuksia silittävä käsi. Olen ollut se toinen ihminen, jonka syliin on kaaduttu ja ajatellut, että minä en edes voi kaatua. Kuka sitten jää ottamaan kiinni. Kuka sitten pitää lentokonetta ilmassa ja öisin maailmaa paikoillaan.  Olen ajatellut, että minä olen perusturva. Olen ollut kaukana siitä. Kaukana. Miten minä olisin muka voinut edes olla.

Parasta siinä on se tunne. Että joka päivä on aina vähän enemmän. Joka päivä pelkää vähän vähemmän. Joka päivä uskaltaa vähän enemmän. Sitä tulee kävelleeksi paikkoihin, joihin ei aikaisemmin kuvitellut uskaltavansa menevän. Sitä tulee voittaneeksi pelkonsa. Silittää lapsensa ja puolisonsa illalla uneen ja tietää jo silloin, että aamulla voi suukotella heidät uuteen päivään. Uskaltaa laskea edes hetkeksi rubiikinkuution kädestään lentokoneessa. Uskaltaa kaatua vähän pidemmälle kuin ennen. Uskaltaa päästää irti kontrollista. Hypätä. Heittäytyä. Elää.

Sen on oltava tämän elämän tavoite. Että joku päivä kaatuu niin pitkälle, että tuntee toisen ihmisen käsivarret vastaanottamassa itseään. Sillä se on se ensimmäinen päivä elämässä, jolloin voi sanoa toiselle ihmiselle, että tästä päivästä eteenpäin minuun voi oikeasti luottaa. Joka päivä minä olen sitä enemmän, koska minä olen päättänyt mennä sitä kohti. Sillä tulee yö, jonka nukun aamuun asti heräämättä. Tulee matka, jolloin torkahdan lentokoneeseen. Tulee päivä, jolloin uskallan kaatua loppuun saakka. Tulee päivä, jolloin oikeasti otan kiinni kaatuvan.

Tulee luottamus.

Tulee turva.

Tämä on omistettu teille, joille tämä teksti oli enemmän kuin tuttua.