”Jos olen vain toisenlainen niin hän ei enää lyö”

”Oma kokemukseni väkivaltaisesta parisuhteesta:

Olen 35-vuotias nainen. Olen kasvanut lapsuuteni uskonnollisessa yhteisössä (jota en halua mainita). Siellä myös tapasin ex-mieheni, jonka kanssa olimme lapsuudesta asti tuttuja. Aloimme seurustella 14-vuotiaana, menimme naimisiin kun olin 21. En koskaan ajatellutkaan, että jotenkin toisin olisi voinut toimia. Se kuului asiaan. Mieheni oli teini-iästä asti valtavan ihastunut minuun ja teki kaikkensa, jotta ihastuin häneen. Hän ei koskaan kohdellut minua huonosti.

Menimme naimisiin kesällä ja joulun alla hän kertoi minulle ostaneensa useasti maksullista seksiä. Se oli isku vasten kasvoja. Olimme toistemme ainoat seksikumppanit, niin ainakin olin luullut. Liittomme sai ensimmäisen särön ja ennen kaikkea oma kokemukseni seksistä ja toisen läheisyydestä. Lakaisin asian jotenkin maton alle ja ajattelin, ettei se toistu, hän kun katui asiaa.

Asuimme toisella paikkakunnalla, olin aika yksin, ja samoin taisi olla hänkin. En edes muista miten väkivalta lopulta alkoi, luultavasti jostain pienestä, jonka pystyin itselleni selittämään. Syyllistin itseäni siitä, että hän oli onneton ja hän purki turhautumistaan minuun. En kertonut kovinkaan monelle ihmiselle asiasta. Minun kokemukseni on kuitenkin se, ettei kukaan kehottanut minua lähtemään. Se johtui kulttuurista jossa olin kasvanut.

Saimme kaksi lasta ja väkivalta oli hyvin kausittaista. Se oli niin henkistä kuin fyysistäkin. Vanhin lapseni on sitä valitettavasti myös nähnyt, vaikka ei sitä suoranaisesti muistakaan. Pettämiseen suhde lopulta päättyi 10 vuoden jälkeen. Kaikkia kertoja en varmasti edes tiedä, enkä välitäkään.

Miksi en lähtenyt aiemmin? Uskoin itsekin, että jos minä vain olen toisenlainen, vähemmän rasittava ja ärsyttävä, ja teen töitä suhteen eteen, saan sen korjattua. Kävin psykoterapiassa, mutta koin etten saanut siitä apua. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että kävin siellä väärästä syystä. Muuttaakseni itseäni. Tutusta vankilastakin tulee tavallaan turvallinen ja pelkäsin muutosta valtavasti. Läheisteni reaktiota ja ympäristön mielipidettä. Yritin tasata esteitä mieheni elämästä, tehdä siitä helpompaa ja tasaisempaa. Olla niin, että hänellä oli kaikki hyvin.

Onneksi tein tämän valinnan loppujen lopuksi. Vaikka ei sekään helppo tie ollut, mutta ainakin olen oppinut arvostamaan itseäni taas. En ole koira, jota pitää kouluttaa, niinkuin mieheni tapasi sanoa. Enää en sietäisi sellaista kenenkään suusta.”