Havaintoja parisuhteesta

”Jos suhde jatkuu, lapsellani ei ole kohta äitiä”

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta
”Olin 2 vuotta suhteessa elämäni rakkauden kanssa. Ensimmäinen vuosi oli hyvä. Tai silloin ajattelin niin. Elin prinsessatarinaa. Jo silloin omat iltani keskeytyi, kun mies halusi aina liittyä seuraan. Nyt ymmärrän mistä oli kyse. Se alkoi tönäisystä kesken riidan ja silloin hän vannoi ettei enää ikinä, minä uskoin, vaikka en uskonutkaan. Mun syytähän se oli että häneltä meni hermot.
Meni kuukausi ja taas, tällä kertaa ottaen kurkusta kiinni, enää ei tullut anteeksipyyntöä. Niitä anteeksipyyntöjä ei tullut enää koskaan. Vikahan oli minun, aina. En muista monta näitä kertoja oli ja missä järjestyksessä. Kerran muistan kun makasin lattialla ja hän riuhtoi minua, mietin että nyt tein väärin enkä saa tätä ikinä anteeksi.
Kuitenkin fyysistä pahempaa oli henkinen väkivalta. Nimittelyä, ignooraamista, uhoamista. Välillä pelkäsin, välillä uskoin että ansaitsin kaiken. Minä olin lopulta se jota käskettiin hakeutumaan hoitoon ja hankkimaan lääkkeet, kaikki on hyvin kun minä olen hiljaa. Uskoin ja olin hiljaa. Lopulta lähdin suhteesta. Pidin ennen sitä muutaman viikon näkemistaukoa ja päätin että nyt tämä helvetti loppuu. Rakastin yhä yli kaiken, mutta olin niin henkisesti nöyryytetty ja loppu etten nähnyt vaihtoehtoa.
Tuossa vaiheessa myös pelkäsin että mikäli suhde jatkuu, ei lapsellani kohta ole äitiä. Ja ajattelin että alkukivun jälkeen elämäni jatkuu hyvänä. Voi kunpa olisin tiennyt silloin, toisaalta jos olisin tiennyt mitä tulee tapahtumaan, en olisi uskaltanut lähteä. Eroiltana mies sekosi, uhkasi tappaa koirani ja murtautua ”muutakin kuin sahaa” käyttäen kotiini. Sinä iltana iltapala jäi pöytään. Pakokauhu. Kaikki ulos talosta. Koira ja lapsi kainaloon ja autoon. En voinut uskoa todeksi, että pakenen ihmistä, jota joskus pidin turvana. Seuraavana päivänä istuin ystävän pakottamana poliisilaitoksella. Poliisi kehotti olla menemättä kotiin. Rikosilmoitusta en uskaltanut tehdä. Asia kirjattiin ylös. Minun onneksi poliisi oli soittanut RiKuun josta minulle soitti tukihenkilö. Ohjeisti miten toimin.
Rauhaa en saanut, joten vaihdoin numeron. Ajattelin että nyt vihdoin rauha tulee. Mutta kunpa olisin taas tiennyt. Hän toi kirjeitä kotirappusille, päivisin, yö aikaan. Välillä odotti kadulla. Pelko oli läsnä joka päivä. Hän aneli takaisin, vannoi rakkautta.. ”rakastan sua kunnes kuolema meidät erottaa” ei muuten ollut enää romanttista. Oltiin pois kotoa, en uskaltanut olla kotona. Välillä yritin kotona olla, vain todetakseni ettei meno lopu. Aloin käydä turvakodin kriisityössä. Siellä kertoi ihana työntekijä että kyse on vainosta. Poliiseja pidettiin ajan tasalla. Selvisi, että hekin on aika kädettömiä.
9kk eron jälkeen tilanne paheni, joka yö tuli kirjeitä ja niissä exä uhkasi itsemurhalla. Kriisityö otti yhteyttä väkivaltatyön poliisiin. Siihen asti poliisit sanoi ettei vainoamisen tunnusmerkistö täyty. Tämä poliisiryhmä totesi toista ja kirjasivat rikosilmoituksen. Olin niin loppu, etten jaksanut enää tehdä itse mitään. Riku hankki asianajajan, ja teki lähestymiskieltohakemuksen. Lähestymiskielto määrättiin. Aikaa oli kulunut 11kn erosta. Koska exäni ei saapunut käräjille, meni vielä useampi viikko että hänelle saatiin tieto. Hän kun ei koko kevään aikana vastannut poliisien yhteydenottoon.
Nyt olen saanut elää 4kk rauhassa. Käyn terapiassa ja edessä on traumapsykoterapia. Pikkuhiljaa tuntuu että elämä jatkuu normaalina. Vaikka pelko on yhä läsnä, helpottaa se tieto että poliisit on apuna. Vainoamisesta prosessi on yhä kesken ja nyt odotellaan syyttäjän päätöstä, mikä kuulemma luulisi olevan läpihuutojuttu. Laatikossa mulla on yli 40 kirjettä tallessa. Niin monta kertaa on kotirauhaa häiritty. Kaikki kirjeet ei ole tallella. Nyt olen miettinyt muuttoa, poliisit lupasi siihen turvakiellon. Vielä on 8kk aikaa miettiä kunnes lähestymiskielto loppuu. Yhä pelko on suuri siitä mitä tapahtuu jos exäni tuomitaan.
Viimeisessä kirjeessään hän kertoo mun olevan viimeinen hänen mielessään kun hän kuolee… Kostaako hän vielä, en tiedä. Mutta minä aion seisoa vahvana enkä anna periksi pelolle. Tämä on minun tarinani pääpiirteittäin. Tämä on minun elämäni rakkaustarina. Tämä on tarina siitä kun alussa toinen on liian hyvä ollakseen totta. Tarina siitä kun itsetunto viedään ja elämä tuhotaan. Tämä on myös tarina siitä kun sen kaiken jälkeen se särkynyt nainen nousee ylös ja taistelee, oman hyvinvoinnin ja rauhan puolesta. Ei ole mennyt päivääkään etten olisi kiitollinen siitä, että voin elää rauhassa, ilman päivittäistä pelkoa. Voin mennä ulos ilman puhelinta. Voin käydä nukkumaan. Tämän kaiken myötä en enää pelkää pimeää mitä pelkäsin pienestä asti. Osaan arvostaa ihan tavallisia arki asioita. Kunpa tämä rauha vaan jatkuisi aina.
Ja nykyään opettelen uskomaan, ettei syy ollut minussa. Haloo Helsinki, terveisin mä- on biisi jokaiselle joka elää väkivallan keskellä. Että siitäkin voi lähteä ja toipua. Tie on pitkä ja kivinen, mutta mahdollinen. Itse olen niin kiitollinen rikun, turvakodin ja poliisien avusta ja tuesta. Apua saa. Yksin ei pidä jäädä. Pelon ei pidä antaa voittaa.
Lisäyksenä että poliisit on kädettömiä ilman lähestymiskieltoa. Itseltäni meni se 10kk että uskalsin siihen ryhtyä. Kun pelkäsin tilanteen provosoituvan. Ennen numeron vaihtoa hän oli ottanut yli 10 uutta liittymää joista yhteydenotot jatkui, estäminen ei auttanut. Ero päivän jälkeen en vastannut mihinkään yhteydenottoon. Myös feikkiproofilit facessa tuli tutuiksi joista otti yhteyttä. Joku olisi voinut ajatella tuon piinan olevan suurta rakkautta.”
X