Havaintoja parisuhteesta

”Joskus ehkä alan ymmärtämään myös itseäni ja kuuntelemaan mitä minä haluan”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Olen sekametelisoppa kaikkea sitä mistä olet kirjoittanut. Uusperheen äitipuoli, josta tuli loppujen lopuksi koko perheen demoni, niin minulle tehtiin selväksi.

Olin hyvä siihen asti, kunnes lapset tulivat teini-ikään. Mikä minä sitten olen mitään sanomaan, kun en mistään mitään ymmärrä? Hitosti vastuuta, mutta oikeuksia ei minkään vertaa. Paitsi se, että oli ruokaa ja puhdasta ylle. Kun käsi pyysi rahaa, sitä oli annettava, viis siitä oliko hommat hoidettu muiden osalta niin kuin oli sovittu.

Yhteiset pienet,  joiden kanssa minä valitsin jäädä kotiin, se kuulema mahdollistettiin minulle. Minä kiittämätön. Ihmissaastaa, kunnon loinen. Elin vain mieheni rahoilla. Koskaan en mitään itselleni ostanut, sekin vähän kaduttaa.

Päätin lähteä. Olin pettänyt, taas. Jäänyt koukkuun siihen tunteeseen. Huumaan, jota joku minulle antoi. En halunnut omaa miestäni. En ollut halunnut vuosiin. Väistin aina, kun hän yritti koskea. Rakensin sängyssä muurin meidän välillemme, kirjaimellisesti.

Pikkuhiljaa tajusin sen henkisen vallan, jota minuun oli käytetty, vuosia. En edes tiennyt paremmasta. Ajattelin, että minussa on vikaa. Olihan minussa ja on edelleen. En ole täydellinen, mutta ei meistä ole kukaan.

Mietin, kuinka paljon näiden alle kymmenen vuoden aikana sain mieheltäni eri asioissa tukea? En muista. En. Vika oli aina minussa, minä näin vikoja. Kukaan muu ei. Tein päätöksen, että minun on lähdettävä. Kaikkien tähden. Omien lastenikin. En voinut enää olla heille se äiti, jota halusin.

Mies sanoi, että petin lupaukseni hänelle. Olin kuulema luvannut, että meille ei koskaan käy niin kuin kävi hänen ensimmäiselle liitolleen, että se päättyisi eroon. Ei kai kukaan voi sellaista luvata? Kuinka kukaan aikuinen mies, ihminen, edes voisi olettaa sellaista? Että toiselle voisi luvata jotain tuollaista?

”Hyvä, kun lähdet. En minä sinua rakastanutkaan”, hän sanoi. Ja minä katsoin hiljaa häntä tietäen, että valehtelee.

Lasten takia en olisi halunnut lähteäkään. Olisin halunnut jäädä. Mutta en voinut. En vaan voinut, koska olin muuttunut ihmiseksi, jota vihasin itsekin.

Minä lähdin. Aloitin kaiken alusta. Hommasin uuden kotini täyteen tavaraa. Mitään en mukaani vanhasta ottanut. En halunnut. Edelleen olen se paska. Ihmissaastaa. En minä tiedä kuinka täältä noustaan. Epäilen omaa peilikuvaanikin. En edes tiedä kuka sieltä katsoo. Ajattelin aiemmin olevani hukassa, mutta nyt tiedän, etten ollut. Olen sitä nyt.

Erosta ei ole vielä edes kuukautta, paperilla se kestää vielä kauemmin. Olen itkenyt enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta tiedän jokaisen kyyneleen tuovan minut ehjemmäksi tai lähemmäksi sitä mitä olen aina ollut. Vielä minä itseni löydän.

Lasten kanssa en ehdi ajatella, pitävät minut kiireisenä, pieniä kun ovat. Mutta, kun he lähtevät isälleen ja kotiin jää vain tyhjyys ja hiljaisuus, huomaan murskautuvani palasiksi. Sitäkin tunnetta tarvitsen, koska silloin tiedän olevani kuitenkin elossa. Salaisesti jopa nautin siitä, mutta ei sitä voi ääneen sanoa. Hulluna pitäisivät.

On tässä muutakin, koska sekametelisoppa. Rakastuin varattuun mieheen. Nyt minä siis odotan. Odotan, että käykö tässä huonosti vai hyvin huonosti. Suhteemme alkoi oudosti. Monen eri sattuman summa. Olin vielä itsekin silloin saman katon alla tulevan ex-mieheni kanssa. Minä lähdin, niinhän minä sanoin lähteväni.

Sitä en tiedä, että lähteekö hän?

Tiedän miksen osaa päästää tästä miehestä irti. Tunnen jotain suurempaa yhteyttä häntä kohtaan. Tunsin jo ensikohtaamisesta lähtien, tunne oli molemminpuolinen. Sanotaan, että kaikella on tarkoituksensa ja voihan se olla, että hänen tehtävänsä oli vain irroittaa minut paskasta suhteesta.

Tiedän, ne on ne vaaleanpunaiset lasit joihin olen pukeutunut. Silloin kaikki näyttää niin kivalta ja kauniilta. Mutta se fiilis, joka minut täyttää, kun ollaan kahdestaan. Kun ei tarvita sanoja. Kun vain ollaan hiljaa ja katsotaan toisiamme. Tiedän ja tunnen, että se riittää myös hänelle.

Blaah, no onhan tuo nyt kirjoitettunakin aikamoista liirumlaarumia. Eikö? No, minä odotan. Tiedän ettei ole helppoa vain ottaa ja lähteä, joten voin vielä hieman antaa aikaa. Ikuinen ymmärtäjä. Joskus ehkä alan ymmärtämään myös itseäni ja kuuntelemaan mitä minä haluan. Tiedän toki senkin, että ei tämä ole elämää, jota haluan. Tapailla salaa varattua miestä. Hiton tunteet ja järki, kun ette mene samaa matkaa vaan kuljette aivan eri puolella tietä. Ja kun sekään ei riitä.

Menevät vielä eri suuntiinkin.

Lue myös

X