havaintoja parisuhteesta

”Joskus se että äiti nyt vain nukkuu ja te voitte pelata pleikkaria on parasta mitä lapselle voi antaa”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Me ollaan nelihenkinen perhe pohjoisesta. Tällä hetkellä meidän elämä on hyvää ja tasapainotasapainoista, mutta aina ei näin ole ollut.

Meidän eka poika syntyi vuonna 2009. Hän syntyi hiukan etuajassa ja näin ollen oli superpieni. Bilirubiinibingossa oli kaikki oikein
ja sairaalassa olo aika venyi sinivalohoidon vuoksi. Hengenvaara ei ollut, mutta minulle sairaala on äärimmäisen ahdistava paikka enkä saanut nukuttua koko aikana yhtään. Olin kuin zombi, jonka päivät oli pelkkää labratulosten odottamista. En halunnut ketään vierailemaan, koska koko sen ajan vain itkin ja kun vieraan oli aika lähteä hajosin sairaalahuoneeseen.

Lopulta päästiin kotiin ja kaiken piti olla ihanaa ja vaaleansinistä unelmaa. Poika oli pariviikkoinen, kun kokeilimme jotain korviketta antaa, että minäkin voisin käydä joskus poissa kotoa. Poika joi pienen pullon ja lopputuloksena hän alkoi nukkuessaan puklailla pitkin sänkyä ja ilmeisesti nykäisi puklua myös henkeen, ja meni elottomaksi. Paniikki valmis ja lanssi ovelle. Tilanne oli onneksi nopeasti ohi ja poika virkosi, jo ennen kuin ambulanssi tuli paikalle. Kävimme kuitenkin lanssikyydillä päivystyksessä varmistamassa, että kaikki olisi hyvin. Muistan edelleen sen kauhun, kun katsoin minun pienen pientä ihmisen alkua ambulanssimiehen sylissä, kun kävelimme sairaalan käytäviä. Ajatukset tuoreen äidin mielessä olivat, että tämä on minun syytä ja minä en osaa tätä lasta pitää hengissä. Tässä kohtaa, minulla ei onneksi ollut hajuakaan siitä mitä oli tulossa.

Minä olin tuolloin pääasiassa pojan kanssa koko ajan, koska tietenkin olimme samaan kohtaan päättäneet, että pitäähän se nyt talo rakentaa. Mies oli päivät töissä ja illat raksalla ja minä vauvan kanssa. Hyvin nopeasti alkoi vauva kuitenkin oireilla. Iho oli kuin hiekkapaperia ja kirkuvan punainen. Samaan aikaan vauva myös lopetti nukkumisen. Häntä piti kantaa koko ajan ja mikään asento ei tuntunut hyvältä. Kodissamme oli pitkä käytävä jota kävelin päivät edes takasin vauva sylissä, joka saattoi siinä käsivarrella hetken torkahtaa, mutta jos laskit sänkyyn, sitteriin tai vaunuihin niin itku alkoi heti. Kerran, kun posti toi pakettia ovelle niin annoin vauvan postipojan syliin ja totesin, että nyt on jo sun vuoro kantaa tätä. Eräänä yönä olin pesemässä vauvan takapuolta, kun mieheni oli hiljaa tullut myös vessaan ja säikähdin niin että vauva putosi ja minä kaaduin vessan lattialle, mies sai onneksi vauvan napattua ilmasta syliin. Olin tuossa kohtaa jo niin väsynyt, etten reagoinut mihinkään muuhun kuin vauvan ääniin.

Päästiin ensimmäiseen kesään ja ensimmäiseen flunssaan. Joka kerta kun poika tuli kipeäksi keuhkot alkoivat oireilla. Jokainen flunssa vei meidät sairaalaan, milloin lanssilla ja milloin omalla autolla. Nämä ajat alkaa olla niin sumuisia, että muistan vain pätkiä sieltä täältä. Oli kerta kun aamusta jouduimme lähtemään päivystykseen, koska poika ei saanut happea. Tässä kohtaa, me oltiin jo niin monta kertaa oltu päivystyksessä, että osasimme jo henkilökunnan työvuorotkin ulkoa, että moneltako vaihtuu päivävuoron ja monelta yövuoro. Astmalapsille annetaan sairaalassa ”lataus”-annoksia avaavaa lääkettä, 3 suihketta 3 kertaa 20 minuutin välein. Koska me oltiin jo niin tuttu perhe niillä käytävillä niin me saimme annostella lääkkeet itse, jotta hoitajat saivat keskittyä muihin potilaisiin. Lopulta oltiin siinä tilanteessa, että saimme jo luvan antaa ensimmäinen laturi kotona ja sairaalaan vasta jos sekään ei auta. Tätä rallia jatkui aina eskari-ikään asti.

Talo valmistui ja pääsimme omaan kotiin. No mitäs perheet sitten tekee? No ne päättää yrittää tehdä lisää lapsia. Tietenkin. Vaikka väsymys ja esikoisen sairastelut, ei missään kohtaa olleet tasapainossa niin lisää lapsia vain. Aika tasan kaksi vuotta esikoisen syntymän jälkeen meille syntyi toinen poika.
Hänen kanssaan ensimmäinen puoli vuotta oli pelkkää juhlaa. Hän nukkui kun nukutti, söi kun oli nälkä ja tutki maailmaa isoveljeään innokkaasti seuraten.

Sitten tuli ensimmäinen kesä ja kesälomareissu. Koko loman ajan yöt oli yhtä helvettiä. Päivisin poika oli kuin aurinko ja kaikki oli hyvin mutta yöllä hän nukkui ehkä tunnin ja huusi loput 7. Olimme aivan hukassa, että mitä ihmettä nyt tapahtuu. Tulimme kotiin ja ei muuta kuin lääkäriin. Sama ihana lääkäri, joka oli esikoistamme hoitanut oli jälleen vastassa ja hoiti nyt meidän toista ihmettä. Korvatulehdus! Tässä kohtaa naiivisti ajattelin, että hupsista eihän tässä käynyt kuinkaan. Antibiootit mukaan ja elämä jatkuu. Jep, jep, tuossa kohtaa en tiennyt, että tätä rallia ajetaankin sitten seuraavat 3 VUOTTA! Lisäksi hänelläkin todettiin astma ja tietenkin vielä vaikeampi kuin meidän esikoisella. Hän joutuu edelleen syömään kortisonia päivittäin ja vuosittain käymme kontrolleissa joissa seurataan keuhkojen toimivuutta.
Eli nyt meillä oli kaksi äärimmäisen rakasta pientä ihmistä kummankin keuhkot on heikot, toisen korvissa ei ole ilmastointia lainkaan ja toisen iho reagoi milloin mihinkin ja on välillä niin kipeä, että hän ei voi pukea mitään vaatteita päälleen ja silti sattuu.

Meillä ei 3 vuoteen nukuttu yhtä ainoaa yötä. Meillä mentiin kyllä nukkumaan joka ilta n.klo22, mutta viimeistään klo1 jompi kumpi, yleensä nuorempi, aloitti huudon, jota seurasi oksentelu pitkin seiniä, jota seurasi siivoaminen, suihkussa käynti ja kaikki tämän huutavan lapsen kanssa.
Mies oli edelleen rakennushommissa ja äitiysloman loputtua minunkin oli lähdettävä takaisin töihin, koska olihan meillä uuden karhea itse rakkaudella rakennettu omakotitalo maksettavana. En tänä päivänäkään ymmärrä, että millä ihmeellä me on pysytty töissämme hereillä. En muista, milloin meidän nuorempi lapsi otti ensimmäiset askeleet ja missä. Minulla ei ole juurikaan muistikuvia, että mimmoisia meidän päivät oli. Kaikki tuo aika on yhtä sumua. Se on välähdyksiä lääkäreistä, ambulansseista, päiväkodin pihalta, työauton ratista.

Muistan tilanteen, kun pesen tiskejä, en ymmärrä miksi pesen niitä käsin, koska olihan meillä kone, mutta pesen kuitenkin ja sitä säestää molempien lasten huuto taustalla. Minä tiskaan ja itken. Havahdun kun mies tulee kotiin ja ottaa minut syliin ja laittaa ison keittiöveitsen pois minun kädestä ja minä huutoitken, että ”olen niin paska ihminen, etten uskalla edes vetää itseltäni ranteita auki!”
Seuraava kuva on, kun itken lääkärille en edes muista tämän lääkärin nimeä. Muistan vain että koitan kertoa mikä on hätänä ja samalla mietin, että me ollaan täällä turhaan, että tuo mies ei usko sanaakaan mitä sanon ja taas meni 150€ roskiin, kun kukaan ei saa minun lapsiani kuntoon. Mutta lopulta tämä vähäsanainen lääkärimies sanookin minun miehelle, että nyt me tehdään niin, että hän laittaa kiireellisen lähetteen sairaalaan ja äiti ja pienempi poika lähtevät sinne. Lääkäri sanoi, että hän ei tässä 20 minuutissa pysty selvittämään, että missä vika on ja äiti alkaa olla siinä pisteessä, että joudumme kohta miettimään sairaalapaikkaa psykiatrisen osaston puolelta.

Se helpotuksen tunne oli käsittämätön. Joku uskoi, että kaikki ei ole hyvin. Joku uskoi että olemme oikeasti väsyneitä ja tarvitsemme apua.
Siinä me sitten mieheni kanssa oltiin lopen uupuneita kaikkeen. Mies koki burnoutin, kun talo valmistui.

Kaiken tämä lapsihulabaloon keskellä olisi varmaan jossain kohtaa pitänyt muistaa parisuhdettakin. Sitten kun tilanne lasten kanssa alkoi olla jollain lailla hyppysissä niin alkoikin parisuhde rakoilla. Tuli mustasukkaisuutta, välinpitämättömyyttä, kumpaakaan ei kiinnostanut mikään ja jos kävi niin että joskus päästiin ilman lapsia johonkin niin joko vedettiin hirveät kännit tai sitten nukahdettiin hotellihuoneeseen.
Olimme tilanteessa että istuimme sohvalla ja totesimme, että emme tunne toisiamme enää yhtään eikä oikein kiinnosta tunteakaan. Ei ollut rakkautta, ei vihaa..ei ollut mitään. Oli vain päätettävä, että tämä oli tässä.

Talo myytiin ja muutimme molemmat tahoillemme, toki olimme lähellä toisiamme ja lapset viikko-viikko periaatteella ja kaikki mitä päätettiin niin lapset oli aina onneksi kummallakin tärkeimmät kaikista. Ikinä missään kohtaa ei huudettu tai tapeltu.
Kumpikin eli yhden kesän aika vallattomasti ja varsinkin itselleni alkoholi maistui vähän liiankin kanssa. Kun pojat oli isällään niin minä tein töissä ympäripyöreitä päiviä ja viikonloppuna join pään turraksi. En itkenyt, en surrut, en puhunut kenellekään ja etsin uusia ihmisiä elämääni. Ihmisiä jotka ei tiennyt meidän menneestä elämästä mitään. Oli helpompi hengittää, kun ei tarvinnut selitellä avioeroa, eikä lapsia eikä mitään.

Mieheni on jälkeenpäin sanonut, että hänestä tuntui järkyttävän pahalta kun minä en koskaan itkenyt tai näyttänyt miltä tuntuu erota.
Tuon kesän lopulla kuitenkin jossain leikkipuistossa kun olimme vaihtamassa vuoroja puhuimme pariterapiasta ja terapiasta yleensäkin. Ja mietimme, että pitäisikö kuitenkin lähteä terapiaan, että voiko siinä hävitäkään.

Ensimmäisellä vastaanotolla mieheni ja terapeutti hoiti puhumisen. Mikä on hyvin erikoista koska minä olen yleensä se joka puhuu KOKO AJAN. Käynti oli rauhallinen terapeutti kyseli ketä me ollaan ja miksi me ollaan hänen luona ja mies koitti sitten vastailla ja kertoa vähän taustaa. Lopuksi terapeutti veti lankoja yhteen ja antoi oman näkemyksensä tilanteeseen. Hänen mielestään meillä oli kaikki mahdollisuudet korjata vielä tilannetta, mutta se vaatisi, että minä hoitaisin ensin itseni kuntoon. Uskon että leukani tipahti lattiaan ja jos olisin kehdannut niin olisin huutanut, että mitä vittua sinä nyt sanoit??!
Hän oli sitä mieltä, että minä olin vaikeasti masentunut ja että tarvitsisin apua heti.

Minusta tuntui että matto vedettiin jalkojen alta ja mun ois tehny mieli lyödä sitä naista päin näköä. En voinu ymmärtää, että miten tuntematon ihminen voi laukoa tuommoista paskaa?! Kuitenkin hyvin käyttäytyvänä ihmisenä pidätin raivoa ja kiitin ja poistuimme takavasempaan ja sanoimme, että mietitään. Päästiin ulos ja minä huusin ja itkin. En voinut ymmärtää, että mitä just oli tapahtunut. Olen ihan överipositiivinen ja energinen ihminen. Tuolloin mun päässä masentuneet ihmiset oli laiskoja ja saamattomia vätyksiä. Mies onneksi on hiukan järkevämpi ja rauhallisempi kuin minä ja sanoi, että mietitäänpä nyt hetki että mitä oltiin kuultu ja selvitellään tätä kuviota.

Aloin lukemaan masennuksesta ja oireista ja tekemään eri nettitestejä aiheesta ja kas kummaa nyt oli äipän vuoro ottaa täysosumia.
Lopulta sain nieltyä kiukkuni ja ylpeyteni ja löysin itseni psykiatrin vastaanotolta. Tällä kertaa minullakin oli asiaa. Avasin kaiken mitä elämästäni tuolloin osasin ääneen sanoa. Itkin ja puhuin ja itkin ja puhuin. Sain diagnoosiksi keskivaikean masennuksen ja vaativan persoonallisuushäiriön. Sairaslomaa en halunnut, koska tuolloin tuntui, että työ oli ainoa asia mikä minut piti järjissäni, enkä kokenut että työ olisi minulle ollut se masentava tekijä. Töissä itseasiassa minusta tuntui että tilanne on hallinnassa, olin siinä hyvä ja kaikki langat pysyi käsissä.

Yksityiselämän puolella en hallinnut mitään. Olen organisoinnin ammattilainen ja ihminen, joka haluaa pitää kaiken järjestyksessä, mutta tuolloin kaikki hajosi käsiin. Kun lapset olivat viikon minun luona tilanne oli lähes kaoottinen. Meidän pojat on äärimmäisen upeita ja fiksuja tyyppejä, mutta lapsikin on ovela. He osasivat ohjailla minua ja saivat minut suostumaan aivan kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan, mitä pienen ihmisen pää vain keksikään. Olin niin väsynyt ja rikki, etten osannut edes kyseenalaistaa heidän toiveitaan. Jossain kohtaa jouduin soittamaan miehelleni, että nyt en enää pärjää poikien kanssa, että he kävelee minun yli mennen tullen ja palatessa.

Aloitimme terapian tuon naisen kanssa, jossa olimme jo käyneet. Alkuun minä kävin aika paljon hänen luonaan yksin ja joinain kertoina mieheni tuli mukaan. Nuo ensimmäiset kuukaudet olivat rankimpia mitä olen elämässäni ikinä kokenut. Toisaalta oli ihana mennä terapiaan purkamaan pahaa oloaan ja toisaalta se oli viimeisimpiä asioita mitä olisin halunnut tehdä. Muistan useammankin käynnin, kun olin oikeasti vihainen, että miksi vitussa minun pitää puhua ja avata omia tunteitani ja meninkin vastaanotolle asenteella, että en puhu mitään. Puhukoon nainen ihan keskenään. Mutta hän oli mahtava ihminen ja niin ammattitaitoinen, että vaikka kuin olisin halunnut olla hiljaa niin tunnin päästä huomasin puhuneeni lähes koko istunnon ajan.

Olen loppuelämäni kiitollinen hänelle kaikesta siitä läsnäolosta ja lämmöstä mitä häneltä sain.
Yhteisillä istunnoilla kävimme läpi meidän perheen elämää. Teimme kirjaimellisesti paperille aikajanaa siitä mitä meidän elämässä oli viimeisten vuosien aikana tapahtunut. Tämä oli silmiä avaava kokemus, kun näimme siinä fläppitaululla kokonaisuutena sen koko vuoristoradan, jonka kyydissä olimme istuneet.

Jotenkin siinä sumussa, ei itsekään ollut tajunnut kuinka äärirajoille tuo kaikki paska oli meidät repinyt. Jälkeenpäin en ihmettele yhtään, miksi sille toiselle ei enää rakkautta riittänytkään. Kaikki paukut oli käytetty lapsiin ja heidän hyvinvointiin. Mutta nyt oli meidän vuoro ja halu toisen lähelle ja huomioimiseen alkoi pikku hiljaa löytyä. Ajatus siitä ettei toinen olekaan vieressä tuntui väärältä ja kamalalta. Pikku hiljaa muistettiin taas, miksi oli alunperin toinen valittu ja haluttu oman elämään.

Minun tunnemaailma alkoi myös terapian ja myöhemmin aloitetun lääkityksen kautta jälleen heräämään. Masennus oli vienyt kaikki tunteet niin ilot kuin surut. Mikään ei tuntunut miltään. Mutta pikku hiljaa aurinko alkoi paistamaan ja maailma tuntui jälleen ihan hyvältä paikalta hengittää.
Meidän ympärillä on ollut paljon ihmisiä, jotka on auttaneet monessa käänteessä. Meidän lapset sai kasvaa maailman parhaassa päiväkodissa. Näille tyypeille olen ikuisesti kiitollinen. Kaikkein pahimpina aikoina, kun sai hetkeksi lapset jättää jonkun toisen huolehdittavaksi niin tuntui kuin olisi lotossa voittanut. Lapset ei ole taakka, mutta se huolen määrä on välillä musertava ja olen kiitollinen että olemme voineet sitä jakaa isovanhempien ja ystävien kanssa.

Tällä tarinalla tuskin on mitään opetusta. Tämä on vain raapaisu yhden suomalaisen perheen yhteen ajanjaksoon elettyä elämää. Kaikessa kauheudessaan meille se on opettanut sen, että pitää osata puhua. Pitää pystyä sanoittamaan omia tunteitaan ja pitää osata kuunnella toista ihmistä. Vaikka kuinka hyvin tuntee toisen ihmisen niin ikinä ei voi olettaa, mitä hän ajattelee. Koska ei voi tietää mitä toisen päässä liikkuu. Minulle tuo puhuminen on edelleen vaikeaa. Minun on paljon helpompi olla hiljaa ja sulkea kaikki ulkopuolelle. Itken paljon, liikutun pienistäkin asioista, mutta silti on helpompi pitää ihmiset käsivarren mitan päässä. En haluaisi näyttää heikolta, koska pelkään että silloin sattuu ja osuu.

Samalla se kertoo, että vaikka ulkoiset puitteet olisi kuinka kohdillaan ja suoraan siitä satukirjasta niin todellisuus voi olla aivan jotain muuta. Me päätettiin myös, että puhumme asioista avoimesti ympärillä oleville ihmisille.

Ei hävetty sitä että erotaan, ei pelätty kertoa että käydään terapiassa eikä tunnustaa että väsymyksen alle kaatuu vahvakin ihminen.
Oli hätkähdyttävää nähdä, kuin paljon meidänkin ystäväpiirissä oli perheitä kenellä oli myös suuria vaikeuksia jaksamisen ja parisuhteen hoitamisessa, mutta kukaan ei vain ollut kehdannut myöntää asiaa ääneen. Kaikille oli tärkeämpää pitää kulissit kasassa ja kiiltokuvamainen idylli instassa näkösällä. Tämä on minusta surullista ja samalla aiheuttaa hirveää painetta ympärilleen.

Tähän toivoisin omalla käytökselläni saada muutosta aikaan. On ihan ok jos lapsi kasvaa pilttiruualla, on ihan ok jos pyykit on pesemättä, lapset ei mene rikki jos niillä on välillä tylsää eikä mitään tekemistä ja maailma ei kaadu jos tällä viikolla en imuroikaan.

Joskus se että äiti nyt vain nukkuu ja te voitte pelata pleikkaria on parasta mitä lapselle voi antaa.”

Lue myös

X