Joskus sitä haluaisi vain jättää kaikki taaksensa

Otsikossa oleva lause on eräästä fiktiivisestä draamasarjasta, jossa kolmen lapsen äiti ja yhden koko ajan poissaolevan miehen vaimo kertoo baarissa pienessä päihteessä ollessaan elämästään siskolleen. Hän on kateellinen siskolle, joka elää lapsettomana sinkkuna vapaata elämää ja hänen elämäänsä määrittelee vain hän itse.

Tämän aiheen voi ottaa esille käyttämällä esimerkkinä fiktiota, sillä muuten lauseen sanominen olisi väärin ja sitä ei saisi ehkä edes ääneen sanoa. Ei, vaikka jokainen vanhempi ja perhe-elämää miettivä joskus arjen väsyneenä hetkenä tulee niin ajatelleeksikin. Miksi ei saa sanoa? Koska vanhemmalla, varsinkaan äidillä, ei saa olla tuollaisia ajatuksia päässänsä, sillä äitiys on asia, joka pitää esittää vaaleanpunaisten lasien läpi, jotta saa yhteisöltä hyväksynnän.

Minulle kirjoitti vuosia sitten äitiblogia pitävä nainen, joka kertoi saaneensa rajua vihaa päällensä hänen kirjoitettuaan humoristisen tekstin, jonka otsikko ei ollut sanatarkasti näin, mutta sinne päin, että äitiys on perseestä. Hän kirjoitti sarkastisen tekstin kulmalla, joka sohaisi rajusti muurahaispesää. Voisi kai sanoa, että hän tökki sanaisella kepillään äitimyyttiä. Arvostan, sillä kaikkia myyttejä on syytä kepillä sohia, jotta ne joskus lakkaisivat olemasta myyttejä.

No hän uskalsi kaikesta huolimatta kirjoittaa lauseita, joissa hän kirjoitti, että häntä ei voisi vähempää kiinnostaa keskustella muiden vanhempien kanssa lasten kakan väristä tai monenko tunnin päiväunia hän ottaa ja monellako yöheräämisellä mennään. Hän olisi halunnut paeta sitä kaikkea väsyttävää ja mekaanista vauva-arkea aikuisten joukkoon, jossa puhuttaisiin esimerkiksi panemisesta ja kirjallisuudesta. Asioista, joista normaalisti aikuiset puhuvat tavatessaan, jotta pääsevät hetkeksi irti arjestaan.

Hän huomasi pian olevansa täysin ulkopuolinen raahautuessaan pienen lapsensa kanssa muiden vastaavassa tilanteissa olevien äitien seurueeseen, jossa puhuttiin vain yhdestä aiheesta eli siitä lapsesta. Hän huomasi myös tietynlaisen teennäisyyden ja asioista ohi puhumisen, että vaikka väsytti ja ahdisti ihan saatanasti ja sen kyllä näkee ihmisen olemuksesta, niin sanoilla piti todistaa aivan jotain muuta. Lopulta hän ei enää halunnut käydä tapaamisissa, koska hänen mielestään niissä valehdellaan ja peitellään tunteita.

Itse hän kaipasi yhteisöä, jossa voisi rauhassa ilman närkästystä sanoa lauseita, joissa ilmaisee paon mahdollisuutta, tiukan kännin ottamista tai lapsen laittamista parvekkeelle siksi aikaa, että voi katsoa rauhassa muutaman jakson kiinnostavaa suoratoistosarjaa. Koska eihän kukaan niin tee, vaikka niin puhuisikin. Se on omasta arjesta selviämistä mustalla huumorilla. Ne jotka oikeasti harkitsevat kyseisiä asioita ovat heitä, jotka eivät kykene mustaan huumoriin ja pitävät kulissistaan ja naamioistaan kiinni viimeiseen asti.

Tekisi mieli sanoa, että äitiys on perseestä, mutta sanookin, että meidän Niko kakkasi eilen ensimmäisen kerran pottaan. Tekisi mieli sanoa, että vituttaa koko lapsi niin, että naamaa turvottaa, mutta sanookin, että vanhemmuus on parasta, mitä elämässä voi saavuttaa. Niin voi olla, mutta ei saatana joka hetkessä. Jonain hetkenä parasta mitä elämässä voi saavuttaa on koko yön kestävät unet tai vuorokausi ilman sitä ainaista lapsen läsnäoloa. Ja se pitää voida sanoa ääneen ja ihmiset, jotka uskaltavat sanoa sen ääneen, ovat heitä, jotka lopulta jaksavat kaikkein eniten, sillä he uskaltavat rikkoa myytin.

Jokainen meistä kokee hetkellisiä tunteita siitä, että halusi astua laivaan ja paeta paikalta. Toki pandemian vuoksi tänä vuonna ei ole pitkälle päässyt, kun laivat ovat olleet satamassa. Jokainen meistä haluaa teipata lapsensa seinään, kun hän on levittänyt kokonaisen huulirasvatuubin television näytölle. Toki ei ole olemassa niin vahvaa teippiä. Muutenhan se olisi ihan kokeilemisen arvoinen juttu.

Ei kai voi olla sellaista teräshermoa, joka päivästä toiseen kulkee vihellellen, kun toisessa lahkeessa roikkuu uhmaikäinen kiukkuperse ja toisessa lahkeessa on tiukasti kiinni joku saatanan myytti vanhemmuudesta, johon ei kuulu negatiiviset tunteet vanhemmuudesta. Ihminen, joka harkitsee vankilapaon mahdollisuutta, on ihminen, joka lopulta selviää vanhemmuudestaan, koska perseestähän sekin harrastus on hyvinkin monena hetkenä.

Mitä fiktiivisen sarjan kohtaukseen tulee, niin naisen juotua jonkun hienon ja kalliin drinkin siskonsa kanssa, nainen lähtee baarista kotiin, päästää lapsenvahtinsa kotiin ja menee nukkumaan ja herää aamulla parempana äitinä.

Ei tämä niin vakavaa ole, vanhemmuuskaan. Pitää vain uskaltaa päästää irti omista ajatussolmuistaan. Niin ja jos jollakin on tietoa sellaisesta vanhempainyhdistyksestä, jossa puhutaan lasten sijaan panemisesta ja kirjallisuudesta, niin laittakaa ihmeessä yhteystietoja.

Rakkaudella, kolme ja puolivuotiaan ja neljätoistavuotiaan iskä.

P.S. En ole yrittänyt teipata lastani seinään teipillä. Ei nimittäin ollut teippiä ja sinitarralla ei pysynyt kyllä yhtään kiinni. Ruudun sai puhdistettua ja nyt se on taas ihan katselukelpoinen.