Kaappiin piilotettu luuranko

Valhe.

Asia, joka tuhoaa parisuhteen kaikkein varmimmin. Se voi alkaa pienestä asiasta. Haluaa vain jättää kertomatta. Ehkä ajattelee, että asiaa ei tarvitse kertoa. Ehkä pelkää, että kertomalla tulee jätetyksi. Asia kasvaa isommaksi. Jättää tietoisesti kertomatta seuraavallakin kerralla. Kunnes huomaa elävänsä salaisuuden kanssa. Huomaa asuttaneensa luurangon kaappiinsa asumaan.

Mitä se saa aikaan? Valhe alkaa kasvaa kantajansa sisällä mittavaksi varjoksi, joka vie kaiken energian valon edestä. Valhe alkaa hakata omaatuntoa riekaleeksi. Salaisuuden kantaja etääntyy huomaamatta kohteesta, jolle ei halua salaisuuttaan paljastaa.

Minulle kirjoitti nainen, joka sanoo eläneensä jo muutaman vuoden salasuhteessa, josta hänen miehensä ei tiedä mitään. Hän ei vain voi lopettaa sitä, eikä halua menettää avioliittoansakaan. Kaikkein vaikeinta hänen olisi kertoa asiasta miehelleen, koska on jättänyt kertomatta siitä jo niin pitkän aikaa.

Ehkä nainen ei tiedä, että aika ei ole salaisuuksissa hyväksi. Pitkittämällä sitä tuhoaa itsensä ja loukkaa toista entistä pahemmin. Enkä puhu vain pettämisistä ja salasuhteista, vaan kaikista asioista, joista ei ole tullut puhuneeksi puolisolleen tai jos onkin, niin muunneltua, kaunisteltua totuutta.

Voisisko se mennä niin, että vaikka totuus usein sattuu, niin valhe satuttaa vielä enemmän? Ihminen ei ole kone, joka ei tee koskaan mitään virheitä. Ihminen on inhimillinen ja jokainen meistä tulee tehneeksi elämänsä aikana virheitä tai jos ei nyt ihan virheistä puhuta, niin tehneeksi asioita, joita pitää pyytää toiselta anteeksi. Harva jättää kokonaan antamatta, jos ihmisellä on uskallusta tunnustaa tekonsa.

Kaapissa luurankona ollessaan teko ei vanhene, vaan se suurenee ja muuttuu elämäntäyttäväksi painoksi. Valehtelemistahan ei ole vain muunnellun totuuden puhuminen, vaan sitä on myös sanomatta jättäminen. Jos pitää veikata, niin veikkaisin, että kertomalla tekemästään teosta puolisolleen, tulee saamaan helpommin anteeksi kuin jättää kokonaan kertomatta ja asia tulee esille jotain toista kautta.

Sillä lähes aina totuus kömpii esille perimmäisistäkin luurankoja piilottavista kaapeista. Kaatuessaan varoittamatta suoraan päälle, luuranko saa aikaan lopullisen tuhon. Tuhon, jonka olisi voinut välttää kertomalla kaiken itse jo paljon aiemmin. Ei kai kukaan oleta, että kukaan meistä olisi pyhimys. Pahinta on esittää sellaista.

Onhan niitä esimerkkejä tässä maailmassa miljoonia. Parisuhteen alussa päättää jättää jotain kertomatta. Myöhemmin ei enää uskalla, koska on jättänyt alussa kertomatta. Ihminen tekee sitä ehkä siksi, että haluaa tehdä itsestään suuremman toisen ihmisen edessä. Tai sitten pelkää kertoa, koska ajattelee asian olevan liikaa toiselle. Se kaikki on ihan ymmärrettävää ja inhimillistä, mutta täydellisen väärin sitä toista ihmistä kohtaan.

Jokainen meistä ansaitsee totuuden, vaikka totuus olisi kuinka ruma tahansa. Koska ruminta on peitellä totuutta. Emme me kai huijaamalla voi ketään saada pauloihimme tai pysymään vierellämme. Jos ei ole omana itsenään toisen ihmisen rakkauden arvoinen, niin ehkä kaksi ihmistä eivät ole tarkoitetut toisilleen. Valhe on typrein tapa esittää muuta kuin oikeasti on. Valhe on kuin keväinen jää. Jossain kohdassa se pettää alta.

Ihan jokaisessa tapauksessa olisi kai kuitenkin helpompi ja vapaampi kävellä tietä pitkin, jossa jokaisella askeleella ei pelkää uppoavansa. Kuten aiemmin kirjoitin, ehkä on kuitenkin niin, että totuus satuttaa vähemmän kuin yksikään kaapissa piilossa oleva luuranko.

Ehkä olisi parasta avata kaappi.