Havaintoja parisuhteesta

Kaikki tuntuu kaikelta

31.8.2018 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Kuva: Mikaela Holmberg

Olen ollut naimisissa Katrini kanssa vähän yli kuukauden. Ennen avioliittoa opin tuntemaan naisen, jonka persoonaa määrittelivät adjektiivit älykäs, kaunis, humaani, kannustava, lojaali, rehellinen, seksikäs ja sielukas. Avioliiton solmimisen jälkeen mikään hänessä ei ole mikään muuttunut. Paitsi se, että saan kutsua häntä vaimokseni. Lisäksi yhteenkuuluvuuden tunne on vahvistunut entisestään.

Vaimo sana ei ole täysin ongelmaton, koska se sisältää myös vahvan, ehkä joskus hyvin vanhanaikaisenkin roolin. Minulle sana vaimo merkitsee tällä hetkellä syvää rakkautta. Olen onnellinen siitä, että hän on minun vaimoni.

Hassua, miten sitä oppii vielä nelikymppisenäkin uusia asioita. Tai voisiko paremmin sanoa, että uusia tunteita. Erosin vanhemman lapseni äidistä kahdeksan vuotta sitten. Lapseni oli tuolloin 4-vuotias. Siitä lähtien olen opetellut käsittelemään ikävän tunnetta. Katrin ja etäsuhteen myötä ikävä on saavuttanut aivan uudet mittasuhteet. Ikävöin häntä aivan jokainen ilta kun emme ole yhdessä. Varsinkin hetkinä, jolloin toisen syliä kaipaa turvana ja lohtuna. Hetkinä, jolloin asuntoni tyhjillä seinillä kaikuvat äänet vain muistoina viiden tytön ja yhden vaimon äänistä.

Joinakin iltoina ikävä on kuuden ihmisen kokoinen.

Tietenkin siihen kaikkeen voisi hukkua ja hukuttautua. Tai sitten voi ajatella sen kaiken toisin. Minä olen ajatellut toisin. Olen onnekas ja etuoikeutettu siitä, että voin tuntea tämän kaiken. Voin elää tätä kaikkea rakkautta sisälläni todeksi. Eräässä suomalaisessa elokuvassa oli mainosfraasi, jossa sanottiin, että mikään ei tunnu enää miltään. Jos minun elämäni olisi elokuvaa, se fraasi menisi, että kaikki tuntuu tällä hetkellä kaikelta. Olen onnellinen siitä, että olen saanut ihanan ihmisen elämääni, joka rakastaa minua tällaisena kuin olen.

Eihän mainitsemani tunne ikävästä olisi mahdollista, jos se ei olisi merkki jostakin suuremmasta. Tuo suurempi on se rakkaus, jota en halua enää koskaan juosta karkuun. Eikä minun edes tarvitse.

Olen onnellinen siitä, että Katri on tuonut minun elämääni ihmisiä, joihin olen saanut tutustua ja jotka ovat ottaneet meidät avosylin vastaan, tuomitsematta, moralisoimatta ja esittämättä ehtoja. Eniten olen onnellinen siitä, että hänen mukanaan on tullut kolme ihastuttavaa tyttölasta omieni lisäksi. Olen onnellinen siitä, että hän on ottanut rakkaudella lähelleen myös minun lapseni.

Onhan niitä iltoja, jolloin tämä kaikki tuntuu epäreilulta. Se, ettei kaksi toisilleen oikeaa voi asua yhdessä. Toisaalta vielä epäreilumpaa olisi ollut se, että emme olisi koskaan kohdanneet. Maailma olisi yhtä kaunista rakkaustarinaa köyhempi.

Voin minä sen ääneen sanoa, että joskus nähdessäni pienen vauvan minulle tulee mielikuva siitä, että miltä meidän yhteinen lapsi näyttäisi. Me emme sitä voi koskaan tietää, koska emme koskaan voi sellaista saada. Kaunis hän olisi aivan varmasti. Yhtä kaunis kuin viisi elämässämme olevaa lasta. Yhtä kaunis kuin rakkautemme.

Olen minä ollut tässä tilanteessa aiemminkin. Olen minä niissäkin hetkissä pyrkinyt olemaan mahdollisimman hyvä aviomies. Parempaan kuin tekemään parhaansa ei oikein voi pystyä. Tänään minä uskon vahvasti siihen, että me kuljemme yhdessä päivä, viikko, kuukausi ja vuosi kerrallaan kohti jotain ikuisesti pysyvää.

Lue myös

Suosittelemme