Havaintoja parisuhteesta

”Kaipaan häntä järkyttävän paljon vielä kolmen vuoden jälkeenkin”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Julkaisin avovaimonsa menettäneen miehen tekstin blogissani. Hän kommentoi teksiä blogin kommenttiosiossa tällä seuraavalla kommentillaan, muistuttaakseen siitä, että rakkaus on tärkeintä, mitä meillä tässä elämässä tulee koskaan olemaan ja että mikään ei ole itsestäänselvää ja ikuista.

Mitäpä jos edes yritettäisiin sanoa toisillemme jotain kaunista?

Minä, alkuperäisen tekstin kirjoittaneena, haluaisin vieläkin kerran muistuttaa lukijoita siitä että elämä on hyvinkin ailahtelevainen. Avovaimoni, josta kerroin tuossa alkuperäisessä jutussani pelkäsi aina että ei elämä voi mennä näin hyvin, jotain tulee kuitenkin vielä jossain vaiheessa. 

No, hän pelkäsi enemmän sitä, että minulle käy jotain, koska jouduin opettamaan hänelle oikeata parisuhdetta 30 vuoden elämisen narsistisen miehen kanssa. Jo jopa puolen vuoden yhteiselämän jälkeen hän uskalsi tulla sohvalle lepäilemään työpäivän jälkeen vieläkin peläten, että jostain tulee kysymys, että onko ne keittiöhommat jo varmaan tehty. 

Hirvittävää ajatellakin että joku voi käyttäytyä noin tärkeintä ihmistään kohtaan joka on kuitenkin synnyttänyt tälle puupäälle kaksi lastakin. Kuitenkin sanoisin, kuten alussa mainitsin, että elämä, ja varsinkin kohtalo, on hyvinkin ailahtelevainen, ja että olen tyytyväinen siihen, vaikka tekeekin kipeää tunnustaa, että hän lähti ensin.

 

Hänen loppuelämänsä olisi ollut aivan jotain muuta kuin onnellinen, johtuen siitä että hänellä oli halu mennä. Jonnekin, ihan sama minne. Ihan vaan vaikka rannalle lastenlasten kanssa jotka olivat hänelle tärkeimpiä asioita maailmassa. Jos minä olisin lähtenyt ensin…mikä olisi ollut hänen loppuelämän tilanne? Istua pyörätuolissa kotona odottamassa että joku tulee hakemaan jonnekin?

 

Huh… verraten siihen että kävimme vähintään kerran kuukaudessa jossain: musiikkikeikalla, risteilyllä, tuttavilla tai vaikka ihan hotelliviikonlopulla jossain ja ainakin kerran viikossa lastenlapsia moikkaamassa.

Onneksi minä jäin kaipamaan eikä hän.

Rakastin häntä, enemmän kuin ketään tai mitään koskaan ja kaipaan aivan järkyttävästi vieläkin, kolmen vuoden jälkeen.”

Lue myös

X