Havaintoja parisuhteesta

”Kaipaan häntä järkyttävästi vielä kolmen vuoden jälkeenkin”

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

”Oot tosi rakas. Näin sanoi avovaimoni minulle sairaalan sydänosastolla, kuten sanoin myös hänelle ja suutelin häntä. Seuraavana päivänä hän poistui luotani. Muistan ikuisesti sen hetken, koska ne olivat viimeiset sanamme. Yksitoista vuotta saimme elää mahtavaa yhteiselämää. Muistakaa sanoa rakkaillenne hyviä sanoja, se ei maksa mitään, mutta antaa elämään arvoa. 

Minä, tekstin kirjoittaneena ”oot tosi rakas”, haluaisin vieläkin kerran muistuttaa lukijoita siitä että elämä on hyvinkin ailahtelevainen.

Avovaimoni, josta kerroin tuossa alkuperäisessä jutussani pelkäsi aina että ei elämä voi mennä näin hyvin, jotain tulee kuitenkin vielä jossain vaiheessa…

No, hän pelkäsi enemmän sitä että minulle käy jotain koska jouduin opettamaan hänelle oikeata parisuhdetta 30 vuoden elämisen narsistisen miehen kanssa.

Jo jopa puolen vuoden yhteiselämän jälkeen hän uskalsi tulla sohvalle lepäilemään työpäivän jälkeen vieläkin peläten että jostain tulee kysymys että onko ne keittiöhommat jo varmaan tehty.

Hirvittävää ajatellakin että joku voi käyttäytyä noin tärkeintä ihmistään kohtaan joka on kuitenkin synnyttänyt tälle puupäälle kaksi lastakin.

Kuitenkin sanoisin kuten alussa mainitsin että elämä, ja varsinkin kohtalo, on hyvinkin ailahtelevainen, ja että olen tyytyväinen siihen vaikka tekeekin kipeää tunnustaa että hän lähti ensin.

Hänen loppuelämänsä olisi ollut aivan jotain muuta kuin onnellinen, johtuen siitä että hänellä oli halu mennä.

Jonnekin, ihan sama minne.
Ihan vaan vaikka rannalle lastenlasten kanssa, jotka olivat hänelle tärkeimpiä asioita maailmassa.

Jos minä olisin lähtenyt ensin…mikä olisi ollut Tiinan loppuelämän tilanne? Istua pyörätuolissa kotona odottamassa että joku tulee hakemaan jonnekin? Huh… verraten siihen että kävimme vähintään kerran kuukaudessa jossain: musiikkikeikalla, risteilyllä, tuttavilla tai vaikka ihan hotelliviikonlopulla jossain ja ainakin kerran viikossa lastenlapsia moikkaamassa.

Onneksi minä jäin kaipamaan eikä hän. Rakastin häntä, enemmän kuin ketään tai mitään koskaan ja kaipaan aivan järkyttävästi vieläkin, kolmen vuoden jälkeen.”

X