”Kaksi onnetonta ei tee yhtä onnellista, vaan yhteensä kuusi onnetonta”

”Olen elänyt suomalaisessa kodissa, meitä oli neljä lasta ja vanhemmat. Kodissa noudatettiin monelle suomalaiselle kodille tuttua kaavaa, asioista ei puhuta ja tunteita ei näytetä. Isäni oli hyvin hallitseva ja dominoiva, äiti alistuva ja katkeroitunut.

Olen neljästä lapsesta nuorin, vanhimpaan sisareeni minulla on kymmenen vuotta ikäeroa. Pahnan pohjimmainen, kuopus.

Vanhemmillani oli avioliitossaan suuria kriisejä silloin, kun olin peruskouluikäinen. Avioliiton ulkopuolisia suhteita, katkeroitumista, vihaa, varpaillaan oloa. Minulle nämä asiat näyttäytyivät rajattomuutena ja turvattomuutena.

Äiti meinasi lähteä monta kertaa, jättää kaiken taakseen. Ja aina isä ylipuhui hänet jäämään. Siihen aikaan eroperheitä oli vähemmän kuin nykyään, mutta muistan miten toivoin uutta alku, että varpaillaan oleminen ja turvaton elämä jäisi taakse.

Pahinta mitä minulle kukaan koskaan on sanonut, on kun kuulin Isäni suusta sanat, ettei minua olisi pitänyt koskaan tehdä. Ehkä heille vielä yhden lapsen tekeminen tuntui elämän kasassa pitämiseltä tai oli joku viimeinen toivon ripe. Sitten kun elämä ei luistanutkaan, niin asia kerrottiin myös minulle, minusta tuli jotenkin syyllinen pilalle menneeseen avioliittoon.

Vanhempani erosivat vasta kun olin jo aikuinen, isä päätti kokeilla elämää naisen kanssa, jonka kanssa oli ollut jo avioliitossa ollessaan. Äitiä harmittaa, että antoi niin monta tilaisuutta ja aina vaan yritti uudestaan, hän kokee, että olisi pitänyt lähteä jo kauan aikaa sitten.

Niin minustakin. Kahdesta onnettomasta ei saa yhtä onnellista, mutta kaksi onnetonta voi tehdä kuudestakin onnettomia.”