Käsi joka sinua silittää

Se oli nuoruutta. Joitakin vuosia yli kahdenkymmenen. Aikaisen aamuyön tunteja, kun baarit olivat sulkeneet ovensa ja edessä oli yksinäinen kotimatka kohti yksin odottavaa asuntoa.

Vuosituhat oli ensimmäisillä sivuillaan. Kaupunki ympärillä vielä uusi ja suhteellisen tuntematon. Asuin Pispalassa, Tampereella. Matkaa jäljellä muutamia satoja metrejä, ehkä korkeintaan kilometri.

Pispalan pitkissä portaissa asteli vastaan pieni kesy kissa. Pysähtyi jalkojeni juureen. Rakastin tuolloinkin kissoja. Istahdin kissan viereen portaille ja aloin rapsuttamaan kissaa korvan takaa ja silittämään selästä. Kissa tuntui tykkäävän ja otti kaiken saamansa kosketuksen kiitollisena vastaan.

Alkaneen kesän taivas alkoi sytytellä jo valojaan. Kun taas pieni iloinen nousujohteinen ilta kääntyä laskuvoittoiseksi. Yhdessä ne tekivät olon kaihoisaksi ja yksinäiseksi, joita sormien alla kehräävä kissa mitä kauneimmin lääkitsi ja lohdutti.

Kunnes suuri ajatus. Ottaisin kissan syliini ja veisin mukanani asuntooni. Voisin antaa sille maitoa ja tonnikalaa ja ottaa viereen nukkumaan halkomaan yksinäisyyttä ja kosketuksen kaipuuta. Kumpikin voittaisi, sekä kissa, että minä. Molemmat kun tuntuivat olevan kosketusta ja seuraa vaille.

Kissa tuli helposti syliini. Muutaman sata metriä käveltyäni pysähdyin äkisti. En minä voi vierasta kissaa viedä luvatta kotiini. Kissa on jonkun toisen ja oli ehkä kävelemässä kohti kotiaan öiseltä saalistusretkeltään. Käännyin takaisin ja palautin kissan sen löytöpaikalle ja sanoin kissalle, että mene kotiin, joku odottaa sinua siellä.

Minäkin kävelin kotiin ja kaipasin vierelleni kosketusta. Niin kuin olin kaivannut elämäni joka ikinen päivä ennen sitäkin ja niin kuin tulisin kaipaamaan sitä elämän joka ikinen päivä kuoleman kehtoon saakka.

Aivan kuten sinäkin. Me kaikki. Mitäpä jos ei hukattaisi tätä elämää pakenemalla? Mitäpä jos menisimmekin vain kotiin ja ottaisimme kiinni heistä, jotka tässä elämässä meidän lähellämme yhäkin on? Ja jos kukaan ei ole meitä odottamassa, niin lohduttautua ajatuksella, että vielä tulee se päivä, jolloin vastaan kävelee ihminen, jonka syliin haluaa jäädä.