Kesän viimeiset mielipahat

Ennen paluuta uusien ja vakavampien tekstien pariin, julkaisen uudestaan neljän vuoden takaisen tekstin kesän mielipahoista käynnissä olevan heinäkuun kunniaksi.

 

Kirjoitin kesän alussa päivityksen, jossa kerroin erilaisia ihmisten kokemia kesämielipahoja. Ihmisten sielu oli mennyt sirpaleiksi muun muassa asfalttimaalauksista ja pojasta, jolla oli ollut tyttöjen värinen takki päällänsä. Voi sitä mielipahan määrää. Loppukesä ei ollut pahamielille sen parempi. Alkukesästä masennuttiin kylmistä ilmoista. Loppukesästä lämpimistä ilmoista. Miksi ne nyt vasta tulivat. Töissä hikoiluttaa, kun on muutenkin niin ahdistavaa.

Tänään luki Helsingin Sanomissa, että viikonlopun kaupunkifestarit olivat poikineet yli 200 valitusta. Basso oli jumputtanut vielä iltauutisten aikaan niin, että iltatee oli hölskynyt monen keskusta-asujan reisille. Ja se nuorten naurun määrä. Helvetillistä kuunnella ja katsella ihmisiä, jotka pitävät hauskaa. Festarialueella oli liikkunut viranomaisia desibelimittarit sojossa mittaamassa, että melu ei aiheuta kuolemanvaaraa keskustan kerrostaloissa asuville. Keskusta-asumista mainostetaankin yleensä sloganilla: ” Oletko kyllästynyt maaseudun meluun. Tule meille nauttimaan keskusta-asumisen syvästä hiljaisuudesta.”

Samoissa taloissa on ollut ongelmia parvekkeiden kanssa. Omalla parvekkeella on jo kielletty tupakointi, mattojen ravistelu ja grillaaminen.
Ensi kesäksi on suunnitteilla kieltää parvekeauringonotto. Häiritsee naapureita liiallisella alastomuudella. Lisäksi on suunniteltu, että kukkia ei saisi enää viedä parvekkeelle mahdollisten hajuhaittojen vuoksi. Parvekkeesta tulee vähän niin kuin vastapäätä asuvasta seksikkäästä naapurista, että ikkunasta voi katsella, mutta päälle ei saa mennä makaamaan. Vähän kuin umpisuoli, että kyllä se ihmisessä on, mutta mitään käyttöä sille ei oikein ole.

Seuraavana mielipahastui suomalainen kansanedustaja. Hän oli ollut jo pitkään mielipahana, kun Suomi ei enää hänen silmissään ollutkaan pelkkää yhtä Pielavettä, jossa kaikki ovat vähintään serkkuja keskenään. Hän perusti kerhon nimeltä Perussyömäläiset. Kerhon tapaamisessa syötiin ainoastaan suomalaista ruokaa, perunaa ja mämmiä, kunnes kuulivat, että perunakin on alun perin tuontiruokaa. Jäi vain mämmi ja kerholaisten mieli paheni entisestään.

Minäkin olen tuontitavaraa. Olen pahamaineinen MaKu eli maalaiskuntalainen. Olen lähtenyt vaaralliselle junamatkalle 2000-luvun alussa Jyväskylän maalaiskunnasta päästäkseni paremman rakkauden ja leveämmän elintason perään Tampereelle. Tampereella alettiin heti pelätä, että olisin sellainen ankkurinuori, jonka perässä tulee sitten koko suku. Itse pelkäsin sitä kaikista eniten. Onneksi jäivät Jyväskylän rajan taakse.

Minä en halua liittyä perussyömäläisiin. Olen enemmän pyttipannumiehiä. Herkullisin pyttipannu on sellainen, johon on sekoitettu mahdollisimman paljon eri ainesosia yhteen ja lopputulos on lautasella oleva kaunis sekamelska. Vähän niin kuin sateen valuttama katuväriliidulla kerrostalopihaan tehty piirustus. Samoilla väriliiduilla, joka poiki kesän alussa mielipidekirjoituksen mielipahastuneelta ihmiseltä, jonka elämä oli luisunut paikoiltaan, koska piha oli lasten toimesta värjätty väriliiduilla, koska perkele harmaata sen pitää kadun ja arjen olla.

Lohtuna sanottakoon, että onneksi pian alkaa kuukausia kestävä syvän pimeä kausi, niin ei maisemasta pysty erottamaan edes väriliitua, liian vähissä vaatteissa kulkevia ihmisiä, vääränvärisissä hatuissa kulkevia tyttölapsia ja ainoa ääni, joka keskusta-asujien korviin kantautuu on ikkunoiden alla kulkevien ihmisten sadetakkien suhina. Jos se ei riitä vielä lohduksi, niin vuosikymmenten päästä meitä ei enää ole.

Kuolema päättää mielipahan ja saapuu ikuinen harmaus ja äänettömyys.