Havaintoja parisuhteesta

”Kesti 38 vuotta, mutta nyt olen onnellinen”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Tyttö oli villin puoleinen ja tapaili poikia toisen jälkeen. Kiltti kuitenkin sen yhden asian suhteen, neitsyttä ei antanut kelleen.

Joulukuu 1999. Tyttö tapasi pojan. Tyttö oli sinä vuonna täyttänyt 16v ja poika täytti muutaman päivän päästä 20v.
 Ihastuttiin. Tutustuttiin. Tuntui hyvältä, neitsyys meni.
Toukokuussa muutettiin saman katon alle.
Heinäkuu 2000. Tyttö täytti 17v. Tuon heinäkuun aikana Tyttö huomasi olevansa raskaana. Yhden toukokuisen humalaisen illan päätteeksi poika oli unohtanut ehkäisyn.
Mitäs nyt sitten? Poika ilmoitti ettei ole valmis isäksi. Tuo pian 21 täyttävä. Juuri 17 täyttänyt Tyttö, ensimmäinen vuosi ammattikoulussa takana, kaksi edessä, ei hyväksy aborttia, ei varsinkaan omaansa.
Riitoja riitojen perään. Kotiin tytöllä ei ole takaisin asiaa, ei sinne haluaisikaan.
Ero tuli, mutta ennen kuin Tyttö kerkesi kassinsa kanssa ulos, poika muutti mielensä, ei halunnut luopua tytöstä.
Kuulostaa kauniilta. Totuus on toinen.
Tammikuu 2001. Pienen pieni poika saapui maailmaan. Tyttö peloissaan vaikkakin onnesta sykkyrällä. Hän oli äiti. Tuo pieni ihmisen alku oli hänen omansa.
Äiti ja poika kasvoivat yhdessä. Äiti aikuisuuteen nopeasti, ehkä liiankin, mutta sitä ei kerennyt miettimään.
Isä sai koulun loppuun, töitä pitäisi löytää. Ei vaan olisi viitsinyt tehdä.
Heinäkuu 2001. Tyttö oli idealisti. Kun on lapsi, niin naimisiin pitää mennä. Vihkiminen tapahtui viikko tytön 18v syntymäpäivän jälkeen.
Elokuu 2001. Tyttö palasi kouluun. Tytön äiti hoiti vauvaa jotta Tyttö voisi jatkaa opiskeluja. Koulunkäynti oli haastavaa. Opettajat ei hyväksyneet teiniäitiyttä. Kun vauva oli kipeä, tietenkin Tyttö oli kotona hoitamassa. Haki lääkärin ja terveydenhoitajan todistukset koululle. Silti tuli luvattomia poissaoloja. Opettajien halu ymmärtää oli mitätön.
Marraskuun lopulla Tyttö jätti koulun kesken. Muutettiin viereiseen kaupunkiin, lähemmäs isovanhempia ja parempia työmahdollisuuksia.
Vuodet kului ja töitä tehtiin. Välillä lyhyitä pätkiä välillä pidempiä.
Toisessa kaupungissa Tyttö suoritti opinnotkin loppuun joulukuussa 2004.
Helmikuu 2005. Syntyi pieni prinsessa. Hän oli suunniteltu ja erittäin haluttu.
Elämä vaikutti täydelliseltä. Ulospäin. Nuoret naimisissa olevat  vanhemmat, kaksi lasta, poika ja Tyttö, pellavapäitä molemmat joita äiti, nyt jo nainen, rakasti enemmän kuin mitään muuta. Miehellä nyt jo vakituinen työ, naisella pätkätöitä.
Melkein täydellistä. Tässä vaiheessa nainen jo ymmärsi miksi tuo reilu 20v poika muutti mielensä eron suhteen. Tyttö oli pojalle pakkomielle. Halusi omistaa. Hallita.
Vuosia kului. Nainen hoiti kotia ja lapsia, kävi töissä. Siinä se. Ystävät kaikkosivat kun naisella ei ollut aikaa heille. Oli vain työ ja koti. Olisi sitä aikaa ollut. Totuus vain oli ettei mies halunnut naisen käyvän missään, saati tapaavan ketään. Mustasukkaisuus, tuo joka suhteen surma. Kaikkea seurattiin,vahdittiin, tarkkailtiin. Kuka soitti, keneltä se viesti oli, ketä tapasit lähikaupassa, kenen kanssa puhuit.
Naiselle helpompi oli vain jäädä kotiin.
Muutettiin pois kotinurkilta, miltei 800kilometrin päähän miehen työn perässä. Kauas jäi kaikki tuttu. Vanhemmat. Tukiverkko.
Nyt vieras, pieni kylä. Nainen ei tuntenut ketään, mies kävi töissä. Työpäivien jälkeen ei jaksanut muuta kuin katsoa telkkara tai pelata tietokoneella. Nainenhan on kotona ja hoitaa kaiken.
Onneksi nainen oli sosiaalinen ja puhelias. Kaupassakin juteltiin tuntemattomien kanssa. Hieman sosiaalista elämää kodin ulkopuolella.
Lapset kasvoivat. Päiväkotiin, kouluun. Nainenkin löysi osa-aikaisia töitä. Välillä kolmekin työpaikkaa yhtäaikaa. Siihen päälle lapset ja kotityöt. Se vähäinenkin, ohuessa elämänlangassa roikkuva parisuhde kuihtui lähes olemattomiin. Päätettiin rakentaa oma talo. Siihen Muutettiin jouluksi 2009.
Vuodet kului ja lapset kasvoi. Pikkuhiljaa nainen koitti rimpuilla vapaaksi häkistään. Varastettua vapaa-aikaa työvuoron jälkeen. Salaa kahville salaisten ystävien kanssa.
Mikä kesti. Kenen kanssa puhuit. Kuka soitti. Kenelle viestität. Tämä jatkui vuodesta toiseen.
Parisuhteesta oli jäljellä vain väkinäiset kohtaamiset makuuhuoneessa. Vain miehen tarpeilla oli merkitystä.
Nainen tapasi ihmisiä musiikkimaailmasta. Löysi laulamisen. Uskaltautui laulamaan julkisesti.
Karaoke. Sitä pääsi harrastamaan monta kertaa viikossa.  Aina jossain oli karaokeilta. Alkuun mies kulki mukana, vahtimassa. Jossain vaiheessa ei enää lähtenyt mukaan.
 Ei se helpolla tullut. Se oma aika. Riitoja riitojen perään.
Taas vuodet kului. Ei enää ollut mitään yhteistä. Missään ei liikuttu yhdessä. Jos nainen kävi jossain, oli aina lapset mukana. Paitsi kun lähti laulamaan.
Nainen ei enää yrittänyt korjata parisuhdetta, ei enää puhunut omista ajatuksistaan eikä tunteistaan. Ei siitä vuosia sittenkään ollut mitään hyötyä.
Päätös oli jo tehty. Ero. Kunhan lapset ovat riittävän isoja.
Pääsiäinen 2019.
Anoppi kylässä siskonsa kanssa. Aina arvostelemassa ja moittimassa.
Naapuriin iltakahville. Hetken hengähdys.
Naapurissa oli toinenkin vieras.
Mies, joka salpasi naisen hengityksen pelkästään lausahtamalla Hei.
Juteltiin. Tutustuttiin. Ihastuttiin ensisilmäyksellä. Facebook-kaveruus.
Juttua riitti tuntikausia.
Kotiin oli mentävä. Takaisin häkkiin.
Arki koitti. Viesti facen kautta. Kiitos ihanasta illasta.
Nainen tunsi itsensä jälleen naiseksi. Kauniiksi ja halutuksi. Niin ei ollut tuntenut enää vuosiin.
Omantunnon olisi pitänyt kolkuttaa. Ihastui toiseen mieheen. Sitä ei ollut tapahtunut ikinä aikaisemmin avioliiton aikana. Vaan omatunto ei inahtanutkaan.
Tapaamiset naapurissa. Viestit. Puhelut. Ihastuminen muuttui syvemmäksi.
Mies tiesi mikä naisen liiton tila oli. Avioliitto oli kuollut. Se piti enää vain haudata. Milloin. Miten.
Kesäkuu 2019. Kolme viikkoa juhannukseen.
AvioMies sai taas kehiteltyä riidan. Jostain ihan mitättömästä asiasta, kuten väärästä äänensävystä. Kuten monesti ennenkin. Riita kesti yön pikkutunneille asti.
Lopulta naisen mitta tuli täyteen. Nyt riitti. Haluan avioeron. Onko joku toinen. Ei.
Sehän oli valhe. Helpompi niin.
Naisen pää koitettiin kääntää. Syyllistää. Alistaa. Nainen ei antanut periksi. Päätös oli hautunut jo yli 10 vuotta. Nyt oli aika murtaa kalterit. Elää elämää omilla ehdoilla.
Lapset jo 14 ja 18.
Riideltiin. Vaatimuksia. Ehdotuksia. Eletään saman katon alla vaikkakin erottiin. Eikö yritettäisi vielä. Ei. Piste.
Muutettiin erilleen. Nainen osti talon. Oman näköisensä. Lapset lähti äidin mukaan. Nuorempi käy välillä isällään, esikoinen ei. Aviomies onnistui pilaamaan välit poikaansa.
Elo tasaantuu. Lapset rentoutuvat. Ei enää riitoja. Äiti on iloinen ja hymyilee ja nauraa paljon. Tyttären epäilystä huolimatta Ero taisikin olla oikein.
Uusi mies, se naapurissa tavattu, tutustuu lapsiin. Ei sekään helppoa ole. Mutta se on elämää.
 Pikkuhiljaa elämä löytää uudet uomat. Lapset tulevat uuden miehen kanssa loistavasti toimeen.
Suunnitellaan yhteistä perhettä. Yhteistä asuntoa.
Nainen uskaltaa suunnitella tulevaa.
Unelmia. Haaveita. Toiveita.
Niitä ei ole ollut pariin kymmeneen vuoteen.
Kesäkuu 2021.
Uusi elämä ja parisuhde on vakiintunut. Asutaan yhdessä, vaikkakin kahdessa osoitteessa miehen työn takia. On kasvettu perheeksi. Nainen, lapset ja uusi mies. Lasten isäkin sopeutui tilanteeseen ja rauha on maassa.
Vielä yksi haave on toteutumatta. Se uusi ihmisolento. Yhteinen lapsi. Yritystä ei puutu.
Ehkä se vielä toteutuu.
Eletään päivä kerrallaan.
Kesti 38 vuotta, mutta nyt olen onnellinen.

Lue myös

X