Kiitos että sinä olet

Kiitos että sinä olet. Olisi kamalaa jos sinua ei olisi. Onko kukaan sanonut sinulle pitkään aikaan tuota lausetta? Oletko kokenut olevasi jonkun ihmisen silmissä äärimmäisen tärkeä ihminen? Oletko sinä sanonut kenellekään tuon lauseen?

Mikä tekee tuosta lauseesta erityisen? Se, että lauseen kuultua kokee olevansa erityinen ja tärkeä. Mikä siinä onkin, että emme saa sanottua lausetta? Sen sijaan sanomme kuin salamaniskusta, jos on jotain kritisoitavaa. Lauseita, joilla saamme toisen ihmisen tuntemaan olonsa riittämättömäksi. Lauseita, jotka eivät nostata ihmistä, vaan painavat alas.

Siinä me sitten olemme. Tunnemme kollektiivista riittämättömyydentunnetta. Vedämme perässämme ristiä, jonka painon alla uuvumme. Uuvumme, koska koko ajan pitää suorittaa enemmän, jotta olisi riittävämpi ja sitten kun on suorittanut enemmän, niin sekään ei riitä, koska siinä suorittaessaan rima on noussut taas muutamalla sentillä ja pitää jatkaa suorittamista. Pyörät pyörii, vaikka viimeisillä voimilla, kunnes itse ei jaksa enää pyörittää.

Enkä minä tässä puhu vain työelämästä ja muusta ihmisen hyvinvointia huonontavista asioista. Puhun parisuhteista, koska emme niissäkään koe olevamme riittäviä. Vaatimuksia vaatimusten perään. Jos koet olevasi toisina hetkinä hyvä puoliso, niin jo tunnet syyllisyyttä siitä, että olet riittämätön vanhempi ja toisinpäin.

Koska kukaan ei ole koskaan sanomassa sinulle, että kiitos kun sinä olet. Koska sen sijaan sinulle ollaan sanomassa, että voisitko olla vähän enemmän. Tai vaikka sinulle ei sitä sanotakaan, niin omassa päässäsi olet koko ajan liian vähän. Joku sen ajatuksen päähäsi on saanut ujutettua. Pysähtyä saa vasta täydellisen pakon edessä ja se pakko lääkitään myöhemmin masennuslääkkeillä.

Kuulostaako tämä synkältä? Minusta tämä on äärimmäisen synkkää. Tämä on synkkää, koska tämä on niin yleistä. Samalla tämä kaikki on niin kovin kliseistä. Kirjoittelemme fraasejamme sosiaalisen median alustoille. Fraaseja, jotka ylistävät riittävyyttä ja pysähtymistä. Samalla kun emme riitä edes itsellemme ja pysähtyminen ei ole tulossa vasta kuin määräämättämän ajan päässä siintavässä diagnoosissa.

Ota ihminen syliisi tai mene itse jonkun syliin. Pysy siinä. Sulje silmäsi ja mielesi. Ota vastaan tämä hetki ja pysähdy oikeasti. Vaienna pääsi sisältä tuleva äänesi, joka vaatii sinua tässäkin hetkessä toimimaan, olemaan enemmän. Juuri tässä hetkessä riittää, että sinä olet. Antaudu mitääntekemättömyyden edessä. Et sinä ole täällä suorittamassa, sinä olet elämässä. Ota vastaan sanat ja kosketus. Laita huulesi vasten sellaisia huulia, joiden välistä olet kuullut sanat, että kiitos että olet.

Sillä se riittää, että sinä olet. Kaikki muu on lopulta yhdentekevää ja liikaa.