Kiitos vuodesta 2020, kun jotain vanhaa kuolee, pääsee uutta syntymään tilalle

Tänään kuolee vuosi 2020. Saa mennäkin, ajattelee meistä moni. Olihan vuosi varsinainen kummitusjuna, jossa kummitusjunan varrella ei seinistä hyökännyt hirviöt päälle, vaan maailmanlaajuinen pandemia, joka ei osoita laantumisen merkkejä vieläkään.

Onneksi saamme rokotteen ja mitä useampi rokotteen ottaa, sitä nopeammin saamme yhteiskuntaa jälleen avattua. Rokotteen ottaminen on siis myös yhteisvastuullista toimintaa.

Se pandemiasta. Sen tuhoja korjataan vielä pitkään, sillä kukaan ei ole vielä tilastoinut, mitä vuosi on tehnyt mielenterveydellemme, parisuhteillemme ja hyvinvoinnillemme. Sen aika on sitten myöhemmin.

Uuden vuoden kynnyksellä on aika pohtia omia tulevia valintojaan ja tehdä päätöksiä tulevasta. Viime viikonloppu oli vielä itselle selittämättömästä syystä hyvin likainen sosiaalisen median maailmassa. Itsellenikin tuli ennätys tehdyistä estoista sivustolleni.

Joukossa ihminen, joka halusi julkisesti esittää diagnooseja mahdollisista mielenterveydenongelmista ja ihminen, joka esitti toiveen siitä, että jos pahaoireisen koronan on johonkin tartuttava, niin hyvä kohde voisi olla minä. Yhden rasisminvastaisen postauksen jouduin poistamaan kokonaan, koska siitä aiheutunut viha oli omaa luokkaansa. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, niin nykyisessä sosiaalisen median ilmapiirissä rasistisen tekstin kirjoittamalla pääsisi vähemmällä vihalla kuin olla voimakkaasti kirjoituksillaan ihmisoikeuksien puolella.

Viikonlopun jälkeen itselleni tuli lohduton olo. Jaksaako tätä lisääntynyttä paskan määrää kahlata taas seuraava vuosi läpi? Onko tämä sen arvoista, että liian paljon menee kallista aikaa hukkaan sivustoa siivoamalla ja pitämällä silmällä sitä, että sivustollani ei liian pitkään saa viha olla näkyvillä?

Kunnes havahduin ajatukseen, että enhän minä blogiani vihaajille kirjoita, vaan ihmisille, jotka blogiani haluaa lukea. Sille suurelle enemmistölle, joka ei kommentoi yhtään mitään, mutta tukevat minua lukemalla tekstejäni. Meillä monilla suomalaisilla ihmisillä on sellainen valuvika, että jos meitä vituttaa, niin annamme sen kuulua ulkopuolellekin, mutta jos tulee tarve sanoa jotain kaunista, niin jätämme sen sanomatta. Tämä koskee myös monia parisuhteita.

Siksi haluan blogiani vielä jatkaa. Kuinka pitkään, se jää nähtäväksi. Minähän kirjoitan blogejani heille, joille tekstini antavat jotain ja sen lisäksi kirjoitan itselleni ja kirjoittaminen on minulle suorastaan henkireikä. Ilman kirjoittamista, iso osa minua lakkasi olemasta.

Kirjoittaa voi paljon muutakin kuin blogia, mutta blogissa minua innostaa kirjoitusten saama välitön huomio, joka usein näyttäytyy kiitoksena ja joskus huutona ja solvauksena. Pitää kuitenkin muistaa, että solvaus on jopa voimakkaampi merkki tekstin onnistumisesta kuin kiitos, sillä johonkin kohtaan sanat ihmisessä osuvat, jos niiden vuoksi tulee pakottava tarve huutaa niiden sanojalle.

Kiitos kiitos kiitos. Niistä lukuisista kommenteista ja viesteistä, joita olette vuoden aikana minulle lähettäneet. Kiitos siitä tuesta, jota olette minulle antaneet. Kiitos ennen kaikkea siitä, että olette klikanneet tekstejäni auki, joka on mahdollistanut sen, että olen voinut keskittyä kirjoittamiseen ihan tosissani ja kiitos myös keskustelusta kommenttipalstalla, sillä jokainen kommentti auttaa blogiani saamaan lisää näkyvyyttä ja sitä kautta mahdollistaa paljon asioita.

Olen tänä vuonna kerännyt ennätysmäärän lukijoita teksteilleni. Se johtuu ensisijaisesti siitä, että olen julkaissut ja kirjoittanut tekstejä enemmän kuin koskaan, mutta myös siitä, että olette kirjoittamiani tekstejä innolla lukeneet. Minullahan kirjoittajana suurin kiitos ja palkka teiltä on klikkaus tekstiin.

Siksi huomaan joskus turhaankin ärtyväni tekstin Facebook-jaon kommenttipalstalla siitä, kun huomaan, että tekstiä on kommentoitu sitä edes lukematta. Tuo moinen harrastus vääristää myös itse keskustelua, koska miten voi kommentoida tekstiä, jota ei ole edes lukenut. Otsikko ja teaseri kun ei kerro tekstistä kuin hyvin pienen osan.

Muutaman kommentojan suusta olen saanut kuulla, että en osaa ottaa kritiikkiä vastaan. Sitä en osaa itse arvioida, että osaanko vai en, mutta minä rakastan sellaista keskustelukulttuuria, jossa mielipiteelle esitetään perustelu ja jos pyydän jonkun mielipiteelle perusteluja, niin se ei ole sitä, että ei kestä kritiikkiä, vaan toivetta, että oma näkemys perusteltaisiin huolella. Jos en ole samaa mieltä, niin tietenkin esitän sitten oman näkemykseni omilla perusteillani. Sitä kutsutaan keskusteluksi.

Lähettäkää ensi vuonnakin minulle tarinoitanne sähköpostiin tai yksityisviestinä. Monet niistä pääsevät tekstiksi asti, sillä niissä on usein todella hienoja teemoja käsiteltäviksi. Huutaakin saa jos huudattaa, mutta pienenä toiveena on, että jos ei henkilökohtaisuuksiin, uhkailuihin ja kuoleman tai sairauden toivomiseksi mentäisi. Oma olo ei siitä parane, että toivoo toiselle pahaa.

Ensi vuodesta ei osaa ennustaa yhtään mitään. Tuskin kukaan teistä osasi viime vuodenvaihteessa ennustaa tämän vuoden tapahtumia. Keskittykää hyvään, sillä pääsee jo pitkälle. Mikä ikinä se hyvä kenellekin on.

Rauhaa, rakkautta ja hyvää tahtoa vuodella 2021!