Havaintoja parisuhteesta

Kirje vaimolleni: Me emme ole tosillemme vankila, vaan olemme toistemme syli

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Olet ollut melkein päivälleen puolitoista vuotta minun vaimoni. Usein hankala ja vaativa, mutta vielä useammin helppo ja kaunis. Joskus niitä kaikkea yhden tunnin sisällä, joka jaksaa yhä hämmästyttää.

Silti aina eniten kaunis. Siksi minä liitin tekstiini tuon biisin.

Enkä minä puhu pelkästään siitä kauneudesta, joka huokuu sinun pinnalla, vaan kauneudesta, joka kehrää pinnan alla. Me vanhenemme yhdessä ja meidän ei tarvitse jokaista vuosien tuomaa kasvojemme uurretta piilotella, vaan oppia rakastamaan niitä. Kauneus näkyy eniten siinä, miten ihminen kohtelee toista ihmistä. Parisuhde on niin kaunis kuin sen kaksi osapuolta siinä toisiaan kohtelee.

Rakkaus mitataan niissä päivissä, kun rakkaudesta kertova balladi meneekin mollissa tai sisältää jopa riitasointuja. Jokainen meistä osaa hyvänä päivänä rakastaa. Sen kun vain rakastaa.

Mutta rakastaa silloinkin, kun tuntuu, että toinen ei rakkautta ansaitse, onkin sitten ihan toinen juttu.

Mitä vanhemmaksi kasvamme, sitä armollisimmaksi me tulemme. Me emme rakasta kiiltokuvaa emmekä kulissia. Me rakastamme säröjä, ymmärrystä keskeneräisyyteen, tahroja lakanalla, naarmuja täydellisyyden pinnalla ja vuosien tuomaa varmuutta. Sinä et elä minulle, enkä minä sinulle. Silti meillä on yhteinen suunta.

Me emme ole toisillemme vankila, vaan olemme toistemme syli.

En tule koskaan saamaan vuoden aviomies -palkintoa. En minä sitä tarvitse. Minulle riittää, että osaan olla ihminen sinulle. Rakastaa niin hyvin kuin osaan. On aamuja, jolloin osaan vähemmän ja aamuja, jolloin osaan helvetin hyvin. Keskellä minusta ei ole koskaan olemaan. Minun elämäni liikkuu reunalta toiselle reunalle,

rakkaudessakin.

En minä sinuakaan keskelle sijoittaisi. Paitsi niissä hetkissä, kun olet minulle tyyneys oman myrskyni keskellä. Hetkissä, jolloin tyyneytesi vie voiton kaikesta. Silloin sinä osaat olla juuri siinä paikassa pitämässä kiinni, että en pääse putoamaan reunalta ulos.

Niitä on ollut luvattoman paljon, myönnettäköön. Hetkiä, jolloin sinun on pitänyt olla jarruna, jotta en juokse itseäni uuvuksiin tai hetkiä, jolloin olen juossut itseni uuvuksiin ja olet antanut minulle luvan hengittää ja olla hetken aikaa heikko.

Olemme sanoneet toisillemme monta kertaa sanan anteeksi. Olemme sanoneet monta kertaa sanan kiitos. Molemmat sanat ovat parisuhteen parhaita sanoja. Sanat kertovat rakkaudesta. Siitä, että ymmärtää tekojensa seuraukset tai siitä, että muistuttaa toista siitä, että hän on olemassa minulle. Emme me ole sen rohkeampia kuin kukaan muukaan. Pelkäämme monia asioita, mutta elämää emme ole suostuneet pelkäämään.

Elämää pelkäämällä jää elämättä. Muuttuu lasikaapissa olevaksi koriste-esineeksi, joka kyllä säilyy ehjänä, mutta pölyyntyy käyttämättömänä.

Minä kerron sinulle mielipaikkani. Se on pienen metsikön takana järven rannalla oleva paikka. Sinne mahtuu perheen kokoinen määrä ihmisiä. Välillä siellä on vain yksi meistä, toisena päivänä kaksi. Ruuhkaisimmillaan siellä on seitsemän ihmistä. Silti siellä ei ole silloinkaan ahdasta, koska yhteinen tila on koko maailma. Ja se paikka on milloin missäkin kuljemme.

Kodillamme ei ehkä ole yksiä seiniä, mutta olkoon rakkauden reunat rajoinamme.

Me elämme tämännäköistä avioliittoa ja meillä on perhe, jolla ei ole yhtä yhtenäistä kotia. Koti liikkuu meidän mukanamme. Se on se järven rannalla oleva poukama, jossa kaikki ovat paikalla silloinkin, kun emme ole siellä yhdessä. Joku runoilija voisi kutsua paikkaa sydämeksi.

Lopuksi se suurin kiitos. Kiitos saapuu Samuli Putron sanoin:

”Saat minut uskomaan, että on huominen, huomisen kokoinen.”

Enempää ei kai vaimolta voi toivoa.

Kiitos, että olet rakastanut. Minäkin olen ja aion.

Lue myös

X