Kirjoituksia sängyn pohjalta

Olen viettänyt viikonlopun suuremmaksi osaksi sängyssä, posket punaisena helottaen. Aivan niin kuin toiveissani tälle viikonlopulle olikin. Huomenna on nimittäin vaimoni ja minun puolivuotishääpäivä ja suunnitelmissamme oli juhlistaa sitä viikonlopun aikana, sillä jos elämä antaa syytä juhlia, niin miksi sitten ei juhlisi?

Tämä kaikki on mennyt siis toiveitteni mukaan, paitsi että poskieni punan syy ei ole ollut vaimoni, vaan flunssasta johtuva kuume. Jos tämä teksti tuntuu houreiselta, niin siihen on olemassa syy. Kaikki nämä sanat kumpuavat syvältä sängyn pohjalta. Paitsi, että en minä sängyn pohjalla ole, vaan sen päällä. Jos sängylle mennessä vajoaa sen pohjalle, niin on syytä tarkistaa sängyn jousitus tai oma ruokavalio.

Antakaahan, kun aluksi kerron hieman eräästä kirjasta.

Kirjoituksia kellarista on venäläisen klassikkokirjailijan Fedor Dostojevskin teos, joka kuvaa sielua viiltävällä tavalla sivullisuutta ja siitä johtuvaa toivotonta yksinäisyyden tunnetta kokevaa miestä.  Dostojevski on kirjailija, jonka tuhansia sivuja sisältävän tuotannon Paavo Väyrynen luki yhden viikonlopun aikana. Vähän kuin eräs Facebook-kaverini vuosia sitten koki yhden kokonaisen parisuhteen 12 tunnin aikana. Sunnuntaiaamuna hän vaihtoi Facebookiin statukseksi ”parisuhteessa”. Iltapäivällä hän muutti sen takaisin muotoon ”sinkku”.

Eikä siinä mitään, ehkä siinä aamuyöstä iltapäivään kestäneessä parisuhteessa tuli käytyä kaikki parisuhteen vaiheet nopeasti läpi. Ihastumisesta syntynyt kiihko. Tunnin kestänyt alkuhuuma. Aamulla suhde alkoi jo tasaantumaan, mutta tuntui sen verran vakiintuneelta, että sen pystyi ilmoittamaan maailmalle. Ennen lounasaikaa ensimmäinen riita. Havahtuminen, että olemme kasvamassa eri suuntiin. Välinpitämättömyyttä, koskemattomuutta, puhumattomuutta, seksittömyyttä, naljailua, nalkuttamista ja tunnetta, että ei koe ansaitsemaansa arvostusta. Lopulta ero ennen Emmerdalen iltapäiväuusintoja. Ei keskitytä nyt päättyneisiin suhteisiin, vaan kestäviin. Elämä on tarkoitettu eteenpäin kuljettavaksi.

Olen siis kipeä ja vaimoni on toisessa kaupungissa.

Sängyn vierellä on käytettyjä talouspaperin palasia kuin juuri omille muuttaneen nuoren miehen poikamiesboksissa. Tosin eri aineilla täytettyjä. Yöllä on paleltanut niin, että olen ollut tiiviisti kääriytyneenä peittoon kuin folion sisään pakattu mukaan otettava pizza. Unet ovat olleet katkonaisia ja yhdessä niissä ovikelloni soi ja oven takana seisoi Vesa-Matti Loiri. Edellisenä iltana katsomani Suomi-Love vyörysi kuumehumalaisen alitajuntani sopukoista esille kuin liian pitkään käsittelemättä jääneet lapsuuden traumat, täysin varoittamatta.

Te voitte tässä kohtaa ajatella, että tyypillistä miesflunssasta kärsivän turhaa tilitystä. Saanen muistuttaa, että eikö se ole hyvä, että suomalainen mies tunnustaa heikkoutensa edes kipeänä ollessaan? Se kun on enemmän kuitenkin niin päin, että suomainen mies ei heikkouttaan tunnusta, ennen kuin on aivan liian myöhäistä. Miesflunssan kipujen vähättely ja sille naureskelu on samaa sarjaa kuin sanoa poikalapselle, että ei saa itkeä. Pojat eivät itke! Pojat nielevät kyyneleet ja kivun ja puskevat elämää läpi, kunnes alkoholi tai sydänkohtaus sen pysäyttää.

Tämä vain pienenä irrallisena välihuomautuksena.

Tämä meni nyt tällä tavalla. Onneksi elämällä on usein antaa takaisinkin päin. Niin kuin vaimoni minulle kirjoitti, että meillä on loppuelämän päivät aikaa juhlia. Määrittelemätön määrä aamuja, jolloin ovikellon soitua siellä Loirin sijaan seisookin kaunis vaimoni. Päiviä, jolloin ulkona ei olekaan miinus kaksikymmentä, vaan helteinen kesä ja esitetty toiveeni, että vaimoni vartaloa ei peittäisi muu kuin vartalolle levitetty aurinkorasva. Iltoja, jolloin poskieni puna ei johtuisi kuumeesta, vaan vaimostani. Öitä, jolloin en kääriytyisi peittoon, vaan vaimooni. Kaiken tämän mahdollisuuksien keskellä yksi sängyn pohjalla yksin vietetty viikonloppu ei ole yhtään mitään.

Ja se kaiken mahdollistava rakkaus, josta Samae Koskinenkin eilen Suomi-Lovessa lauloi:

”Kelpaat mulle vaikka oisit ryppyinen
Vaikka oisit hetken joku muu
Vaikka oisit kuinka tautinen
Kelpaat sit kun sult ei aukee suu..”

Se hetki eilisessä lauantai-illassa, jolloin juhlimme meidän yhteistä viikonloppumme valuttamalla kyyneleitä kahdessa eri kaupungissa. Juhlimme rakkauttamme kahden ihmisen ikävänä, josta yhdessä on muodostunut yksi suuri rakkaus. Muistutuksena kaikille muillekin, että se rakkaus syntyy yhteydestä, siitä tunteesta, että vaikka ei olisi fyysisesti samassa paikassa, tuntee olevansa sylissä.

Ja se yhteys, sehän vaatii hengittääkseen sen, että antaa toisen olla ihan sellainen kuin hän on. Vaikka välillä vähän vaikee. Ei siinä ehdi kokemaan  dostojevskilaista eksistentiaalista ahdistusta, ainakaan rakkauden saralta. Eikä pääse parisuhteeseen tunkeilemaan ne aiemmin tekstissäni kirjoittamani vaiheet, jotka myöhemmin johtavat vääjäämättömään eroon.

”..Mut on sussakin joskus kestämistä
Oot välillä hyvin hyvin vaikee
Mut se on yksi syy lisää
Rakastaa sua yli kaiken.”

Samae Koskinen -Hän, jolla on kaikki