”Koen itseni törkeän syylliseksi, koska muutuin niin paljon avioliittomme aikana”

”Olen juuri eronnut muutamia vuosia yli neljänkymmenen.  Minulla on lapsia, vanhin teini-ikäinen.

Olin avioliitossa 20 vuotta. En olisi milloinkaan uskonut, että minä eroan. Siis niin, että minä hakisin eroa. Ex-puolisoni mielestä se olisi riittänyt, että hän rakastaa ja minun olisi pitänyt yrittää enemmän. Hän ei hyväksy eroa ja kertoo puheluin ja viestein miltei päivittäin minulle huonosta ratkaisusta. Olen käynyt terapiassa kaksi vuotta.

Luin kirjoituksesi, jossa pohdittiin, voiko rakkauden löytää uudelleen. Uskon, että voi, jos rakkaussuhteessa on tullut nähdyksi omana itsenään ja suhteessa on ollut lämmintä vastavuoroisuutta, intohimoa, turvallisuutta ja avoimuutta. Suhteessamme nämä eivät toteutuneet.

Koen itseni aivan törkeän syylliseksi, kun muutuin avioliiton varrella ja havahduin huomaamaan sekä itsestäni ja suhteestani sellaisia asioita, jotka eivät tuntuneetkaan mukavilta ja ohimeneviltä tuntemuksilta, vaan johtivat loppujen lopuksi eroon. Puoliso ei hyväksynyt eroa, vaan sanoi että haluaa liittomme jatkuvan. Eli itsemurhalla uhkailu, pikkujuopottelu ja lasten vetäminen pelinappuloiksi tapahtuivat silloin, kun eroaikeestani kerroin.

Olen itse muuttunut todella paljon vuosien mittaan. Lapseni totesi, että olet äiti siksi niin paljon muuttunut, koska aiemmin erittäin (autoritääriset!) vanhempasi määrittelivät sinut ja nyt vasta olet oppinut tuntemaan itsesi. Tästä on kyse minun kohdallani. Jotkut itsenäistyvät ja tuntevat itsensä ennen avioliittoa ja toiset sitten ”hiukan” myöhemmin.

Koen itseni todella kyvyttömäksi, kun en saanut erottua nopeammin ja siten, etteivät lapset olisivat joutuneet kärsimään. Olen ollut aina sovitteleva ja sopeutuva ja nyt erotilanteessa olen kuunnellut kaikkia osapuolia ja yrittänyt saada kaikkien välejä toimimaan. Minä sovittelen ja erosyyllisenä selvitä koko ajan ja koetan ”eheyttää” kaikkien elämää.

Ja olen täysin vittuuntunut siihen.

Lapset ovat reagoineet; kertovat minulle olevansa vihaisia, eksä reagoi; haluaa takaisin ja tappelee jokaisesta sovittavasta asiasta. Minä selitän ja murehdin ja elän läpi tätä draamaa. Periaatteessa kaikki on nyt hyvin; on vuoroviikot, asunnot ja työt ja sujuva arki.

Minä pohdin eron syitä ja koen, että minulla on moraalinen velvollisuus selittää eroa, koska olen jättäjä ja erosin ns. hyvästä miehestä. Mies oli hyvä: taitava ja luotettava, taloudelliset asiat kunnossa yms. Mutta siinä vaiheessa, kun minun rakkauteni loppui ja siitä kerroin, miehen pinna meni ja ns. ämpärin sanka katkesi.

Emme avioliiton aikana riidelleet koskaan. En halunnut mitään, koska en osannut haluta. En toivonut mitään, koska minulla ei ollut toiveita. Myönnyin ja sopeuduin, ensin ihan luontevasti. Myöhemmin vaivautuneesti. Minullahan ei ollut omaa tahtoa parisuhteessa. Muuten kyllä tahtoa on ollut; olen ihan kouluja käynyt nainen ja hyvässä asemassa työssäni. Harmi vaan, että oma tahto heräsi myös parisuhteessa. Siitä ei seurannut suhteelle mitään hyvää.

Havahtuminen tapahtui ihastumalla toiseen ihmiseen kuin puolisoon ja tämä aiheutti rankan heräämisen. Kerroin sen myös eksälle avioliiton aikana. Ihastumisesta ei seurannut mitään sen enempää, ts. suhdetta, mutta tunteiden herättyä silmäni avautuivat. Tuntuu todella kliseiseltä kirjoittaa näin, mutta niin todella tapahtui.

Sovinnaiseen ja turvattuun elämääni ei pitänyt kuulua avioeroa. Se on asia, jota en ollut koskaan kuvitellut kohtaavani. Ja aiheutin sen itse. En halua loppuelämääni kuitenkaan miettiä, kuinka kyvytön ja vajaavainen olen. Haluan oppia rakastamaan ja löytää itselleni kumppanin. Ihan tavallinen elämä riittäisi minulle.

Ihailen ihmisiä, jotka muuttuvat ja pääsevät elämässä eteenpäin. Siinä on minulle nyt tavoitetta, etten jää selittelemään ja murehtimaan elämääni.”