Havaintoja parisuhteesta

”Koin että on turha kieltää ettei loppuelämän aikana vastaan kävele väkisinkin jossain sellaista ihmistä joka kiehtoisi”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta
”Olen aina tiennyt vahvasti mitä elämältäni haluan. Avioliiton, lapsia, omakotitalon, hyvän työn…
Tapasin nykyisen aviomieheni ollessani vielä teini-ikäinen. Ei hän ensimmäinen poikaystäväni ollut, muttei niitä montaa ollut aiemmin elämään mahtunut. Aviomieheni jakoi näkemykseni tulevaisuudesta vaikka hän olikin meistä enemmän se pohtiva joka ei lyö asioita lukkoon mielessään.
Niin asiat etenivät. Muutto yhteen, kihloihin, yhteinen asuntolaina, naimisiin. Lapsien suhteen emme kiirehtineet sillä halusimme olla ensin valmiita omien työkuvioiden ym suhteen. Muutama vuosi näin. Opiskeluja, työtä…
Koin jonkinlaisen masennus vaiheen vaikken sitä masennukseksi ymmärtänytkään. Tuo aika ajoi mieheni ja minut erilleen sillä ahdistuksessani en halunnut häntä aina lähelleni. Tuosta kuitenkin selvittiin yhdessä.
Aloin pohtia ensimmäisen kerran elämääni uudella tavalla. En ollut koskaan asunut yksin. Ollut vastuussa vain itsestäni. Olisiko se jotain mitä haluaisinkin kokea? Entä elämän varrelle mahtuvat muuta ihmiset? En haluaisi pettää tai tulla petetyksi, mutta koin että on turha kieltää ettei loppuelämän aikana vastaan kävele väkisinkin jossain sellaista ihmistä joka kiehtoisi.
Puhuimme ja päädyimme avaamaan suhteemme. Opin, keskustelujen ja kokemuksen kautta päädyimme siihen että olemme polyamorisia. Muita ihmisiä tuli ja meni elämässä eri tavoin. Muutimme suurempaan taloon. Jälleen ajanjakso jossa ajauduimme erillemme, johtuen minun kykenemättömyydestä nähdä tilannetta kunnolla. Annoin liikaa itsestäni ja jaksamisestani kodin ulkopuolelle. Jälleen tästäkin selvittiin yhdessä.
Sairastumista ja raskaus. Onneksemme raskaus meni ilman suurempia ongelmia ja lapsemme syntyi ilostuttamaan maailmaa. Onnellista aikaa jossa mukana muitakin kumppaneita. Vain vähäistä draamaa. Sitten sairauden pahenemisen myötä pidempi sairaala aika. Huolta, stressiä, ajautumista jälleen erilleen. Kummallakin ero niistä tärkeistä kumppaneista.
Elämää perheenä. Muita kumppaneita vaihtelevasti mukana. Parisuhde jäänyt enemmän kaikkien vanhojen erkaantumisten varjoon. Rakkautta on. Läheisyyttä ja seksiäkin on. Varsinaisesti ei ole mitään vikaa. Olemme vaan tottuneet jo elämään paljon ”omillamme” vaikka olemme saman katon alla.
Uusi ihminen käveleekin elämään. Jonka myötä polyamorisiutemme saa uuden vaihteen. Ensimmäistä kertaa aviomieheni ei olekaan selkeästi muita kumppaneita tärkeämpi minulle. Kokeillaan uutta tilannetta ja kaikki sopeutuvat. Tuntuu hyvältä…
Huomaan jotenkin herääväni näkemään itseni hieman toisenlaisena ihmisenä. Innostun ja uskallan tehdä asioita joita en ole aiemmin uskaltanut. Vähän kuin olisi herännyt jostain sumusta ja alkanut muistaa taas niitä puolia itsestään, jotka olivat uinuneet ja toisaalta huomata itsessään täysin uusia asioita. Ei niin että joku olisi pakottanut luopumaan osista itseään vaan niin vain oli käynyt.
Minä kipuilen asioiden kanssa. Koen huonommuutta, riittämättömyyttä. Huomaan etten tapaa ystäviä tai harrasta mitään sillä mietin keneltä sitten otan aikaa pois. Toiselta en edes halua ottaa sitä ja toiselta en koe voivani ottaa sitä aikaa pois enempää. Koen että teen väärin kaikkia kohtaan, että minun ”pitäisi” valita. Päästää kaikki pois tästä epäreilusta tilanteesta. Paitsi ettei kukaan pyydä minua valitsemaan. Onko minusta tulossa se nainen, joka lähtee toisen matkaan ja vielä ilman mitään hyvää syytä?
Mietin elämääni jälleen kerran uusiksi sen suhteen mitä haluan ja MIKSI haluan jotain? Mietin enkö vain halua kuunnella niitä viestejä joita tunteeni koittavat minulle kertoa?”

Lue myös

X