Koskemattomuus on sielun kuolema

Muistan isäni punaisen kuplavolkkarin ja sen kaarevan auringon kuumentavan katon, jonka päällä istuin lapsuuteni kesämaisemissa. Siinä oli pienen pojan hyvä istua, katsoa maailmaa, josta ei silloinkaan paljoa ymmärtänyt. Tuntui kuin  kuplavolkkarin katto olisi ollut lapsuuteni turvapaikka.

Enemmän kuin istumisen, muistan käsivarret, jotka minut nosti kuplavolkkarin katolle ja hetken päästä takaisin maanpinnalle. Muistan kosketuksesta avautuneen sylin, johon tiesi kuuluvansa. Kosketuksen, jonka tiesi tulevan rakastavana ja hyvää tarkoittavana.

Helsingin Sanomissa oli vappupäivänä Emmi-Liia Sjöholmin artikkeli nimeltä ”Ihon ikävä”. Se kertoi kahden henkilön kroonisesta kosketuksen kaipuusta parisuhteen keskellä. Se kertoi siitä, miltä ihon ikävä tuntuu. Siitä, kuinka koskemisen vaikeus voi olla opittua ja perittyä.

Artikkelissa jo aikuinen nainen kertoo muistavansa lapsuudesta vain yhden hetken, jossa hän tunsi isänsä rakkaudellisen kosketuksen. Kosketuksen voimasta kertoo se, että hän muistaa tuon kosketuksen vieläkin. Isä oli laittanut kätensä tyttönsä hiuksille ja silittänyt. Nainen sanoo muistavansa vieläkin, kuinka ihanalta isän silitys tuntui.

Me emme ehkä ole koskettajakansa. Artikkelissa kerrottiin, kuinka halaaminen on monelle meistä kiusallista ja liian tunkeilevaa. Muiden kuin oman puolison halaaminen tuntuu jopa ajatuksena pahalta. Siksi kättelemme. Sen turvin saamme pitää fyysisen etäisyytemme itsemme ja maailman välillä. Me emme tunne turvaa läheisyydestä, vaan turvattomuutta. Joku tunkeutuu reviirillemme ja jokin opittu tapa käskee meitä perääntymään.

Artikkelissa kerrottiin yhdeksi syyksi se, että vielä 50-luvulla perheet olivat lukumäärältään suuria ja lapsia tehtiin paljon. Silloin myös lapsikuolleisuus oli vielä suhteellisen suurta ja ei ollut harvinaista, että isosta lapsikatraasta ainakin yksi lapsi saattoi kuolla ensimmäisillä ikävuosillaan. Tämän vuoksi vanhemmat suojelivat itseään olemalla kiintymättä liikaa lapseen, jotta menetys ei tuntuisi liian pahalta.

En muista lapsuudestani tilanteista, joissa olisin nähnyt vanhempieni osoittavan toisilleen näkyvää rakkautta. En muista sohvalla lähekkäin istumisia, en halauksia, en suudelmia, en mitään sellaista, josta olisi voinut kokea kahden ihmisen rakkauden läsnäolon. Tiedän, että liian moni samaistuu tähän muistooni.

Tämä voi pahimmillaan johtaa siihen, että mallinnamme vanhempiemme käyttäytymistä. Olemme oppineet heiltä tavan olla parisuhteessa ja jos emme kykene tai halua kyseenalaistaa sitä, voi lopputuloksena olla artikkelin kuvaama pohjaton kosketuksen kaipuu.

Niin kuin on kaipuu naisella, joka kertoo, että pahinta ei ole ollut kahden vuoden seksittömyys, vaan krooninen kosketuksen puute. Häntä ei kosketeta suhteessaan millään tavalla. Eikä siitä kai voi ketään syyllistää, jos on suhteessa ihmiseen, jolla ei ole minkäänlaista kykyä kosketuksiin. Ihmiseen, joka haluaa pitää itsensä ja maailman välissä suojakuoren.

Nainen tietää tekevänsä väärin hakemalla kosketuksensa muualta. Eikä se harvinaista ole. Eikä sekään ole harvinaista, että syy hakeutua suhteen ulkopuoliseen syliin, johtuu nimenomaan kosketuksen kaipuusta eikä pelkästä halusta seksiin. Sitä paitsi, seksi on syliin pääsemistä. Se on tunne, että edes hetkellisesti on paikka, jossa on hyvä ja turvallista olla.

Muistan, kun punainen kuplavolkkari myytiin. Olin asiasta surullinen, kunnes ymmärsin, että mikään ei ollut muuttunut. Menetin vain yhden istuma-alustan, mutta en menettänyt käsivarsia, jotka nostivat minua ilmaan tai pitivät sylissä. Kuplavolkkarin katto ei ollutkaan lapsuuteni turvapaikka, vaan se olikin käsivarret, jotka pitivät minusta lempeästi kiinni.