Kuinka ihanasti me osaammekin olla toistemme lähellä!

Luin artikkelin, jossa pohdittiin, että mitä tapahtuu sen jälkeen, kun meillä on lupa taas mennä toisiamme lähelle. Tarkoitan siis hetkeä, jolloin olemme saaneet rokotesuojan pandemiaa vastaan. Artikkelissa pohdiskeltiin, että kuinka kosketuksen kaipuu näkyy pandemian jälkeisessä ajassa.

Hetkinen.

Mikä on ollut meidän lähtötilanteemme. Olemmehan tunnetusti kansakunta, joka suorastaan rynnii toinen toisen ihmisen iholle. Rappukäytävässä olevaan hissiinkin haluamme mennä vartavasten naapureittemme kanssa. Jäämme oikein odottamaan, että naapurikin pääsee hissiin, jos huomaamme hänen saapuvan käytävään hetki perässämme. Tunnemme suorastaan pettymystä, jos hissiin pitääkin mennä ihan yksin.

Sama se on bussipysäkillä. Seisomme vieri vieressä ja juttelemme toisillemme niitä näitä. Bussissa emme koskaan jää mieluummin seisomaan bussin keskiosaan, jos on jäljellä vieripaikkoja, vaan menemme aina istumaan toisen ihmisen viereen, jotta bussin keskiosa jää heille, joille se on tarkoitettu, eli lastenrattailla kulkeville ja liikuntarajoitteisille.

Kadulla meitä ei yhtään ahdista tilanne, jossa toinen ihminen kulkee tasatahtia sinun kanssasi ja välimatka häneen on pieni. Meille ei tulisi mieleenkään kävellä itse normaalia hitaammin, jotta välimatka kasvaisi vähän suuremmaksi ja joutuisimme kävellä yksin.

Lisäksi olemme äärimmäisen hyviä sietämään toistemme läsnaoloa arjessamme. Emme koskaan valita naapurista kuuluvista lasten, koirien tai nussimisen äänistä, koska olemme ymmärtäneet, että valintamme muuttaa kerrostaloon pitää sisällään sen, että siellä asuu myös muita ihmisiä kuin itse. Olemme kansakunta, joka ei kirjoita nimettömiä lappuja alakerran ilmoitustauluun, jossa pyydetään hiljentämään lapsi, koira tai nussiminen.

Parisuhteissammekin osaamme olla toistemme lähellä. Annamme parisuhteelle aikaa, tilaa ja kosketuksia. Kuinka ihana onkaan mennä joka ilta rakastamansa ihmisen iholle ja laulaa balladeja kuiskaten toisen korvaan. Parsuhteemme kukoistavat, koska osaamme olla toistemme lähellä ja osaamme arvostaa toista ihmistä sellaisena kuin hän on, eikä sellaisena minkälaiseksi hänet haluamme muuttaa.

Muistan vuosien takaa pienen uutisen, joka kertoi miehen pahoinpidelleen naapurin, koska naapurin tontin puolelta hänen puolelleen oli lentänyt puiden oksia. Tämän oli pakko olla poikkeus, joka vahvistaa säännön, sillä omakotialueethan ovat rajun yhteisöllisiä, joissa ihmiset auttavat toisiaan pyytettä ja joissa koskaan ei tapahdu kyräilyä, kateutta eikä mitään riitoja. Sama koskee myös taloyhtiöitä, joista todisteena on taloyhtiön kokoukset, jotka ovat aina tunnelmaltaan kuin rakkaudellisia messuja.

Eihän sille voi mitään, että me rakastamme toisiamme niin paljon, että siitä on syytäkin olla huolissaan, että yhteiskunnan avauduttua meidän lähelläolemisen kaipuu lähtee suorastaan käsistä. Hisseihin tulee jopa liikaa ihmisiä, koska haluamme olla toistemme lähella. Busseissa istumme jopa toistemme syliin. Puhumattakaan parisuhteistamme, joissa jatkamme ihanaa lähellä olemisen kaavaa ja rakkaus, jota imemme parisuhteistamme valuu jopa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ilmapiiriin, joka muuttuu toisiamme kunniottavaksi ja kauniiksi.

Vai muistanko minä jotain väärin? Olenko ymmärtänyt joitain väärin?

Eikös se ollut tällaista ennen koronaa?