Havaintoja parisuhteesta

”Kuinka toisinaan haluamme olla huora ja toisinaan madonna”

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

It´s ok, if you don´t like me. I like me.

”Huomaisin kommentin, jonka katkeroitunut nainen oli lähettänyt sivustollesi. Siitä, että parisuhdeblogia saisi kirjoittaa vain yli 20 vuotta samassa suhteessa ollut ihminen. No, minä voin kertoa hänelle sinun puolestasi kokemuksen sellaisesta ”ainosta oikeasta” pitkäkestoisesta parisuhteesta. Olinhan saman miehen kanssa yli 20 vuotta yhdessä. Voisin kai hänen kriteereillään aloittaa parisuhdeblogin.

Se blogi kertoisi parisuhteissa olleesta alkoholin runsaasta käytöstä, pelaamisesta, henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, väheksynnästä ja monesta muusta epäterveestä asiasta. Se tarina pitäisi varmaan aloittaa peruskoulusta, pohjustaa koulukiusaamisella, omanarvontunnosta, jota ei ollut nimeksikään. Ehkä se olisi epärelevanttia, sillä itsehän sen aiheutin varmasti, jotenkin. Se kertoisi uskosta, että parisuhteessa kuuluu olla tuollaisia asioita. Minun parisuhteissani ainakin. Minä en ansaitse saada sellaista rakastavaa, tukevaa, arvostavaa ja hyväksyvää parisuhdetta, jollaista seuraten kasvoin aikuiseksi.

Se parisuhdetarina kertoisi ihmisestä, joka oppi myötäilemään ja unohtamaan omat ajatukset ja mielipiteet ja olemaan samaa mieltä kuin muut, koska silloin ei joutuisi pilkan kohteeksi, vaan olisi arvostettu ja pidetty ihminen. Kertoisi ihmisestä, joka oppi olemaan sitä mitä muut hänen halusi olevan. Oppi, että hänen ajatuksensa, mielipiteet ja tunteet olivat vääriä, jos ne eivät olleet samat kuin toisilla. Kertoisi ihmisestä, joka oppi, ettei hänellä ole niin väliä. Ei hän tarvitse parisuhteessa yhteistä aikaa ilman lapsia. Hän voi hyvin jäädä taas kotiin lasten kanssa, katsoa telkkaria yksin olohuoneessa ja neuloa vaikka villasukkia. Kertoisi ihmisestä, joka on olemassa vain lapsilleen, on tärkeä vain lapsilleen.

Se parisuhdeblogi kertoisi ihmisestä, joka sai kosketusta useimmiten vain lapsiltaan, joille yrittää opettaa läheisyyden, tunteiden, kosketuksen ja jakamisen tärkeyttä, yhdessä olemisen ja tekemisen merkitystä. Hän istuisi usein sohvalla lapset sylissään ja/tai kainalossa, sisällään hiljaa huutaen, että minäkin haluan syliin ja kainaloon! Minäkin haluan saada suukkoja ja halauksia, spontaanisti ja pyydettäessä. Minäkin haluan silityksiä ja kosketuksia. Minäkin haluan olla pieni ja osaamaton ja tietämätön, kun en osaa! MIKSI MINUUN EI KOSKETA? MITÄ VIKAA MINUSSA ON? Vastaus korkeintaan puolison hymähdys, useimmiten yksinäisen makuuhuoneen vastaus syvällä hiljaisuudella.

Se blogi kertoisi parisuhteesta, jossa ihminen pyrkii tekemään kaiken, että olisin se kadehdittava vaimo, joka hoitaa lapset ja kodin, ei nalkuta, hoitaa kotityöt osoittamatta mieltään. Käy ruokakaupassa, tekee ruoat ja varmistaa, että kaikkien muiden menot ovat kalenterissa ensin, jotta näkee milloin olisi aikaa itselle ja kun sitä ei siellä ole, hyväksyy tilanteen ja opettelee meditoimaan ruuhkabussissa, jossa on hetki aikaa olla omien ajatusten kanssa, paitsi kun naapureita on samassa bussissa matkalla kotiin tai lapsilla on asiaa.

Se kertoisi ihmisestä, joka halusi kehittää osaamistaan, niin ettei se kuitenkaan syö perheen aikaa. Hän lukee bussissa, vaikka siellä tulee oksettava olo, vie lapset HopLoppiin, jotta voi lukea metelissä ja olla samalla saatavilla, vaikka lapset eivät häntä juuri huomaa siellä, paitsi nälän ja janon yllättäessä, tuntien koko ajan huonoa omaatuntoa. Keskeyttää lukemisen tai kirjoittamisen aina, kun lapsilla tai puolisolla on asiaa. Kirjoittaa iltaisin lasten harrastaessa istuen kylmässä aulassa tai käytävän lattialla ja öisin, kun lapset nukkuvat ja puoliso on omissa riennoissa, muuten tulee sanomista, ettei ihminen arvosta yhteistä perheaikaa. Hän tekee tämän kokoaikaisen työpäivän, kotitöiden ja lasten hoitamisen lisäksi.

Se blogi kertoisi kuinka kirjoittajan sukutapahtumiin meneminen on verrattavissa hampaiden juurihoitoon, sinne mennään vain ja ainoastaan pakosta ja silloinkin mieltään osoittaen, huoneen toisella puolen istuen. Kuka nyt puolison kanssa haluaa aikaa viettää? Se tarina kertoisi parisuhteesta, jossa kauniita sanoja opittiin säästämään niin hyvin, ettei niitä enää sanottu. Parisuhteessa keskinäinen vittuilu ja vyön alle lyövät sanat olivat normaalia. Niistä tuli niin normaalia, että lapsetkin oppivat, että toisille puhutaan niin. Tämä herätti, kun lasten kaverit antoivat palautetta lapsille.

Siitä alkoi ihmisellä muutos pyrkiä puhumaan aina nätisti. Hän oppi sanomaan, kun joku toisen sanoma ei tuntunut hyvälle. Hän oppi ottamaan vastaan lisää vittuilua ja vähättelyä. Samalla hän oppi laittamaan omat rajat. Hän oppi sanomaan oman mielipiteen useammin. Useimmin hän kuitenkin vielä oli hiljaa. Rajansa kaikella. Hän oppi olemaan itsekäs, ottamaan aikaa itselleen, hän saattoi jäädä töiden jälkeen kahvilaan istumaan ja tuijottamaan kahvikuppiin tai lukien ja kirjoittaen samalla opintojaan eteenpäin.

Se blogi kertoisi, miten ihminen yllätetään juhlapyhien alla kertomalla, että halutaan ero. Eikä se ollut ikävä yllätys, jälkikäteen ajatellen päällimmäinen tunne oli helpotus. Toisaalta järkytys, että ihmisen totuttua tähän kaikkeen, se toinen oli herännyt siihen, ettei hän olekaan enää onnellinen. Siitä alkaisi vuosia kestävä eroprosessi. Ero, joka oli vääjäämätön, mutta joka siirtyi töiden päättymisen ja lähisukulaisen sairastumisen vuoksi.

Niiden vuosien aikana puoliso lupasi muuttuvansa, tekevänsä niitä asioita, joita ihminen kaipasi. Lupasi kerta toisensa jälkeen, juuri minkään kuitenkaan muuttumatta, kunnes pariterapian jälkeen he tulivat yhdessä siihen lopputulokseen, että eiköhän tämä nyt ollut tässä. Molempien on parempi erillään sovussa, kuin tällä tavalla yhdessä. Eikä ihminen väittäisi olleensa viaton tähän kaikkeen, että vika oli yksin siinä toisessa. Ei hän voisi, koska hän tietää hyvin sen olevan valhe. Hänen on kannettava oma vastuunsa. Hänen kontolleen laskeutuu ainakin passiivisaggressiivinen tapa ilmaista pettymystä ja turhautumista.

Hän vetäytyi kauemmas sohvan toisessa kulmassa olevasta kainalosta, kun sinne ei päässyt silloin kun olisi sinne eniten kaivannut, joten piruuttaankaan hän ei sinne menisi vaikka pyydettäisi. Hän pihisti seksistä, koska se oli enää ainoa tapa saada kosketusta, eikä se enää hänelle riittänyt. Olkoon puoliso ilman seksiä, kun ihminen ei saa kosketusta muualla. Hän opetteli puhumaan yhtä ilkeästi, usein jopa ilkeämmin kuin puoliso, koska kantoi sisällään niin paljon kipua. Osa kivusta oli puolison käytöksen aktivoimaa, osa vanhoja kipuja peruskoulusta.

Kaikki se kipu oli kuitenkin helpointa kaataa puolison niskaan. Syyttää puolisoa monesta asiasta, oli hän sitten oikeasti syyllinen tai ei, sillä niinhän hänestä itsestäänkin tuntui, että kaikki mikä menee pieleen, on tavalla tai toisella hänen syytänsä. Puolisoa oli helppo syyttää parisuhdemallista, jota he yhdessä toteuttivat, sillä se oli puolison kotoa oppima malli. Kertojan kotoa oppima malli oli kaikella tavalla jotenkin väärin, koska se oli täysin erilainen kuin puolison kotoa oppima. Ihminen itse suostui tähän, hän ei opetellut puolisonsa rakkauden kieltä, ei opettanut omaansa. Ei puhunut vaikeista asioista, koska pelkäsi, hän myöntyi ja myötäili niin pitkään ja pitkälle, että hukkasi itsensä.

Se blogi kertoisi loppujen lopuksi sopuisasta erosta, jossa osituksen jälkeen ei ole tarvinnut riidellä mistään. Jossa eronnut ihminen on saanut enemmän tukea ja arvostusta eronneelta puolisoltaan, kuin mitä sai parisuhteen aikana. Se tarina kertoisi, että elämä ei loppunut eroon. Se alkoi siitä. Tarina kertoisi ihmisestä, joka alussa saateltuaan lapset toiselle vanhemmalleen sängyssään itki räkäposkella valuen. Hän ei itkenyt sitä, että olisi epäonnistunut. Hän itki itsensä puolesta. Hän itki sen nuoren itsensä puolesta, jonka piti kasvattaa taivaaseen asti ulottuva liki läpäisemätön muuri suojaksi. Hän itki, jotta se muuri vihdoin murtuisi ja hän voisi päästä vapaaksi. Olla oma itsensä, juuri sellainen kuin joka hän oli kaikki nämä vuodet ollut siellä muurin sisällä, mutta jota ei ollut nähnyt kuin harvat ja valitut, niihin ei kuulunut puoliso.

Se tarina kertoisi, kuinka ihminen lakaisi niiden itkujen jälkeen tarpeettomat palaset yhteen ja vei ne roskiin, sillä sinne ne kuuluivat. Tarina kertoisi ihmisestä, joka alkoi rakentamaan itseään uudelleen, niistä palasista, jotka kuuluivat hänelle. Hän uskaltaisi kurkottaa kohti omia unelmia, kohti omaa polkua ja omaa elämää. Hän opettelee sanomaan ei ihmisille, jotka vievät enemmän energiaa kuin antavat. Hän opettelee pitämään paremmin huolta heistä, jotka jäävät jäljelle. Hän opettelee olemaan avoin ja paljas, vaikka kuinka pelottaa. Hän opettelee kertomaan ihmisille unelmistaan, ottamaan yhteyttä ihmisiin, jotka voivat neuvoa häntä polulla kohti tuota unelmaa. Hän opettelee olemaan armollinen itselleen, rakastava itseä ja muita kohtaan, hyväksymään jokaisen ihmisen sellaisena kuin he ovat.

Hän pitää kiinni kauniisti puhumisesta, pieni ystävällinen piruilu kuuluu toisinaan asiaan. Hän puhuu äänellä, joka on hänen oma, ei lainattuna keneltäkään muulta. Se puhe on yltäkylläinen hiljaisuudesta, jotta hän oppisi kuuntelemaan ja oppimaan muilta. Hän opettelee kertomaan ihmisille, kuka hän oikeasti on. Joka kerta kertoessaan, hän osaa kertoa enemmän.

Sekin blogi olisi rehellinen ja raaka, ei kaunis ja saippuakuplainen, se kertoisi siitä ahtaasta laatikosta, johon helposti lankeamme, yrittäessämme täyttää yhteiskunnan ja muiden odotuksia. Se kertoisi siitä, että parisuhteesta saa erota, vaikka puoliso ei lyö, ainakaan fyysisesti. Se blogi kertoisi, että parisuhteessa on kaksi ihmistä, joiden tulisi rakentaa yhdessä hyvä parisuhde. Se vaatii paljon puhumista, vielä enemmän toisen kuuntelemista, kosketusta, hellyttää, kannustusta, tukea, seksiä, tunteita laidasta laitaan, yhteistä ja omaa aikaa.

Se blogi kertoisi, että parisuhteessa molemmilla on oma vastuunsa. Joskus sinne peiliin katsominen on raadollista, joutuu kasvotusten omien heikkouksien ja virheiden kanssa. Se ketoisi siitä henkisestä väkivallasta, josta emme juuri puhu, varsinkaan naisten tekemänä. Siitä kuinka pihtaamalla ja nalkuttamalla mekin lyömme sanoillamme sitä toista alas, jotta hetken voisimme tuntea ylemmyyden tunnetta. Käytämme sanojamme ja seksiä vallankäytön välineenä, koska emme osaa kertoa miten paljon haluamme hellyyttä ja seksiä, kuinka paljon toisinaan kaipaamme saada olla pieni ja avuton. Ja kuinka toisinaan haluaisimme, että puolisokin näyttäisi se herkän puolen. Kuinka toisinaan haluamme olla huora ja toisinaan madonna. Kuinka haluamme, että meitä halutaan, sängyssä, sohvalla, keittiössä, kylppärissä tai saunassa.

Nyt tuo ihminen on rohkea, itsenäinen nainen, joka on vahvempi kuin mitä on ehkä koskaan ollut. Hän haluaa keski-iänkin kynnyksellä vielä seksiä, mieluummin enemmän kuin vähemmän. Hän uskoo nyt olevansa hyvän parisuhteen arvoinen. Hän ei vähempään tyydy. Hän ei myöskään tarvitse parisuhdetta, hän on tyytyväinen elämäänsä sinkkunakin. Hänestä ei reppanaa tehdä, siihen hän ei suostu. Hän kävi läpi pitkän polun löytääkseen itsensä ja oman arvonsa, se tekee hänestä enemmän kuin reppanan.

Puhelimen näytönsäästäjänä hänellä on teksti ”It´s ok, if you don´t like me. I like me.

Joka muistuttaa häntä siitä, että ensin on tykättävä itsestä, sitten vasta muista.”

X