Havaintoja parisuhteesta

”Kun kerroin olevani homo, isäni uhkasi tulla polttamaan taloni, jossa asun”

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Yhden kerran muistan, kun veljeni kertoi, että ”joku lääkärikin” on maininnut jossain, että homous on sairaus. Ja 2012 presidentinvaalien aikaan, kun olin juuri saanut äänioikeuden, jäi mieleeni yksi kerta, kun isäni oikein painotti, miten Haavistoa ei tarvitse sitten äänestää koska ei ”semmoisia” pidä äänestää.”

Näin kirjoitti minulle pienellä paikkakunnalla suuressa lestadiolaisperheessä kasvanut mies, joka nuorena huomasi olevansa tiukassa suljetussa yhteisössä homoseksuaali. Homoudesta hän ei kertonut perheelleen kotoa muuttamisen jälkeenkään kuin vasta oltuaan neljä vuotta yhdessä nykyisen puolisonsa kanssa.

Kertominen pelotti miestä, mutta sai kertomisen jälkeen äidiltään vastauksen, että olet yhä meidän rakas poikamme. Mies toivoo oman kokemuksensa pohjalta, että jokohan suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin olisi hiljalleen muuttumassa myös fundamentalistisissa uskonnoissa.

Sain monia muitakin viestejä tiukassa uskonnollisessa yhteisössä lapsuutensa viettäneiltä. Siinä ilmapiirissä homoutta ei usein ole edes olemassa, vaan se on väistämättömästi pahuutta tai jopa sairaus.

Minun perheeni on tosi uskovaisia, herätysliikkeeseen kuuluvia. Olen eronnut liikkeestä itse jo vuosia sitten, mikä oli heille erittäin kova pala ymmärrettävästi, mutta välimme on pysyneet siitä huolimatta ihan hyvinä. Olen jo nuoresta saakka tiennyt, etten ole hetero. Koko lapsuuden meille on opetettu miten väärin ja syntiä on olla mitään muuta kuin hetero.

Olen tällä hetkellä pitkässä parisuhteessa miehen kanssa, mutta aiemmin olen ollut parisuhteessa myös naisten kanssa. Näistä parisuhteista en ikinä ole uskaltanut vanhemmilleni kertoa. Tiedän, että he eivät enää olisi kanssani missään tekemisissä, jos tietäisivät suhteista tai suuntautumisestani yleensäkään. Vaikka ajattelenkin, että en haluaisi elämääni ihmisiä, jotka eivät minua itsenäni hyväksy, niin en silti tiedä, olenko ikinä valmis heille tästä kertomaan. Kai sitä pelkää vanhempien menettämistä liikaa.”

Edellisen viestin kirjoittaneen naisen tarinassa on surullisen paljon yhtymäkohtaa monen muun kirjoittamaan tarinaan. Pelko vanhempiensa menettämisestä saa olemaan kertomatta suuntautumisestaan ja salaamaan sen. Se tarkoittaa toisinaan vanhemmille valehtelemista heidän kysyessään esimerkiksi seurusteluun liittyviä kysymyksiä.

Sitten on heitä, jotka ovat valmiit ottamaan menetyksen vastaan:

Kun aikoinaan vanhemmilleni selvisi, että seurustelen miehen kanssa, niin isä uhkasi tulla polttamaan taloni, jossa asuin. Äiti ei vastannut enää puhelimeen ja sisarukset ilmoittivat, etten ole enää heidän veljensä. Eikä kyseessä ollut edes hartaasti uskonnollinen perhe, vaikka kiirastulella uhkailtiinkin. Tämä tapahtui 2000 -luvulla iloisessa Itä-Suomessa. Itse lähinnä naureskelin näille ensireaktioille ja porskutin eteenpäin.”

Saamistani tarinoista kaapista ulostulemiseen pieni enemmistö oli sävyltään negatiivisia. Negatiivisia siksi, koska lähipiiri ei ole suhtautunut asiaan positiivisesti ja kannustavasti. Lopulta on hyväksytty oman lapsen homous, mutta pyydetty olemaan asiasta mahdollisimman hiljaa, kuten erään naisen äiti, joka pyysi tytärtään käyttämään rakkaansa nimen sijaan termiä puoliso, jotta hänen sukupuolensa ei tulisi esille.

Monessa tarinassa tuli esille, että hyväksyminen on ollut vaikeinta juurikin vanhemmille. Sisarukset, ystävät, kaverit ja lapset ovat suhtautuneet asiaan hyväksyen tai pitäneet asiaa itsestään selvyytenä. Monelle homoseksuaalin vanhemmalle pahinta ei ole lapsen homoseksuaalisuus, vaan se, mitä ympäristö asiasta ajattelee. Myös työyhteisölle kertominen on ollut monelle haasteellista, varsinkin sellaisessa ilmapiirissä, jossa homoista on aiemmin vitsailtu.

Tässä tullaan varmasti sukupolvien välisiin eroihin. Homous luokiteltiin Suomessa sairaudeksi vielä vuonna 1981. Siitä lähtien on seksuaalisessa tasa-arvossa tultu merkittäviä askeleita eteenpäin, vaikkakin asia yhä repii esimerkiksi kirkkoa kahtia. Tutkimusten mukaan suurin osa suomalaisista kannattaa seksuaalista tasa-arvoa ja suhtautuu seksuaalivähemmistöihin hyväksyen ja kunnioituksella, mutta sen rinnalla kulkee se äänekäs vähemmistö, joiden myötä viharikokset homoseksuaaleja kohtaan on juuri uutisoidun tutkimuksen mukaan nousussa.

Sukupolveni vanhemmat ovat varmasti valveutuneita kasvattajia suhteessa seksuaalisuuteen. Ihminen rakastuu sukupuolen sijaan ihmiseen ja rakkauden tukahduttaminen keinotekoisiin sukupuolirajoihin on henkistä väkivaltaa. Kukaan rakastava vanhempi ei halua olla lastansa kohtaan väkivaltainen. Asettamalla ehdot rakkaudelle lastansa kohtaan tekee lapselleen yksiselitteisen pahaa.

Isälle kertominen tapahtui luonnollisesti ja helposti. Tiesin sen jo valmiiksi, että hän ei tule edes hätkähtämään, kun mainitsen tapailemani ihmisen nimen. Isäni nimittäin oli jo teini-iässäni viitannut hyvinkin selkeästi hyväksyvänsä myös sen, jos pitäisinkin naisista. Isäni siis välillä kiusoitteli minua kysymällä, että milloin tuon jonkun pojan hänelle näytille, mutta lisäsi aina perään, että saa se toki tyttökin olla.

Naisen kirjoittama esimerkki vanhemman humaanista lapsenkasvatuksesta olkoon meille kaikille muistutus siitä, että suurin lahja, minkä voimme lapsillemme antaa, on rakastamisen lahja. Yrittämällä tunkea rakkautta liian tiukkoihin raameihin, tukahdutamme rakkauden lopulta hengiltä. Mitä meille jäisi jäljelle, jos meiltä kiellettäisiin rakkaus?

Kauniimmin asian kiteytti nainen, joka antoi luvan itselleen rakastaa toista naista vasta täyttäessään neljäkymmentä. Hänen kertoessaan 13-vuotiaalle tyttärelleen alkaneensa seurustelemaan toisen naisen kanssa, tytär oli vastannut kysyen, että lupaatko nyt hymyillä enemmän kuin ennen ja että saako hän joskus lainata äitinsä naisystävän meikkejä.

Kiitos kaikille tarinansa lähettäneille.

X