Havaintoja parisuhteesta

Kun mikään ei ole riittävästi

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Lehdestä saimme tällä viikolla lukea, että niin sanotussa ruuhkavuosissa elävien uupumisesta on tullut uusi normi. Uupumista ei pidetä välttämättä edes huomion arvoisena asiana, koska niin sen kuuluu mennäkin. Tämä on hurjaa kuultavaa, sillä uupuneena ihmisen elämästä kaikkoa kaikki ilo ja värit.

”Me 30-40 vuotiaat naiset tavoittelemme täydellisyyttä koska koemme että sitä vaaditaan meiltä. Ja ennen kuin kysyt, kuka vaatii, niin en tiedä. Toisaalta kaiken maailman lehdet ja ohjelmat, jotka pitävät sisällään täydellisiä koteja ja joissa syödään täydellistä ja terveellistä ruokaa, täydellisen perheen kesken. Niin typerää kuin se onkin, näin me ajattelemme.”

Näin kirjoitti minulle eräs Piritta jo vuosia sitten, kun kirjoitin tekstin pohjautuen Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtajan Heli Vaarasen tekstiin, jossa hän kirjoitti olevansa huolissaan miesten asemasta parisuhteessa ja naisten armottomuudesta ja täydellisyyden tavoittelusta koskien parisuhdetta, äitiyttä ja työelämää. Elämästä josta tulee suorite, joka lopulta peittää alleen nautinnon ja edes pienen pysähtymisen.

Mika Pantzar on tutkija ja kuluttajatutkimuskeskuksen toimitusjohtaja. Hän on tutkinut paljon suomalaisten suhdetta ajankäyttöön. Hän on pannut merkille, että naiset kokevat miehiä selvästi enemmän kiirettä ja tunnetta siitä, että mikään aika ei ole koskaan tarpeeksi. Vuorokaudessa on aivan liian vähän tunteja suorittaa jokaista tehtävää ja roolia parhaalla mahdollisella tavalla, koska aina on tunne, että mikään ei ole riittävän hyvin.

Nyt tullaankin perimmäisen kysymyksen äärelle, että onko tämä todellakin niin ja miksi vaatimustaso on niin korkea? Kasvatetaanko tyttölapsia suorituskeskeisiksi ja tyytymättömiksi vai minkä vuoksi kuilu miesten ja naisten suhtautumissa aikaan on niin suuri? En valitettavasti muista tutkimuksen prosenttilukuja, mutta vähemmistö miehistä tunsi ahdistusta ajan riittämättömyydestä, kun taas enemmistö naisista tunsi ahdistusta.

Jos tähän on syynä se, että naiset hoitavat oman päivätyönsä lisäksi kaikki kotiin ja lapsiin liittyvät työt, niin kyse on räikeästä epätasa-arvosta, johon on syytä puuttua rajuilla toimenpiteillä. Jos taas kyse on siitä, että mikään tehty ei koskaan tunnu riittävältä ja ajatuksena on, että kaiken voi tehdä aina vähän paremmin ja se johtaa uupumiseen, niin sitten pitää muutoksen lähteä sisältäpäin.

Vaikka pidämmekin perfektionismia ja ainaista kiirettä jonkinlaisena hyveenä tässä protestanttisen etiikan luvatussa maassa, niin se ei välttämättä tee ihmiselle ja perhe-elämälle kauhean hyvää. Kodinhan kuuluisi olla juurikin se paikka, jossa voi nauttia ja levätä. Paikka, jossa kaiken ei tarvitse olla niin viimeisen päälle, vaan jotenkin sinne päin.

Nimittäin, jos ei ole valmis yhtään tinkimään pakkomielteisestä täydellisyydentavoittelusta, niin se alkaa heijastua myös parisuhteeseen, sillä se jää usein auttamatta kaiken muun jalkoihin. Se, että miksi se usein arvotetaan monen muun asian alapuolelle, kertoo ehkä siitä, että sitä pidetään jotenkin pysyvänä ja itsestään selvänä asiana, jota se ei tietenkään ole.

Tilastojen mukaan blogini suurin lukijakunta on juurikin 30-40 vuotiaat naiset. Onko tämä, jota tässä kävin läpi edes totta ja tunnistatteko te tämän asian itsessänne? Perfektionismia ei tietenkään itsestään välttämättä näe, mutta voiko uupumuksen juurisyy olla liiassa vaativuudessa ja ankaruudessa itseä kohtaan? Sen lisäksi olisi kiva kuulla vastaus Piritan kysymykseen, että kuka vaatii?

Joskus minusta on tuntunut siltä, että pohtiessani ääneen tätä samaa aihetta, niin kommenttien perusteella olisi ollut parempi olla hiljaa. Tuntuu kuin sohaisisi johonkin pyhään ja minulle kuulumattomaan. Itse olen elämäni aikana nähnyt lukuisia esimerkkejä siitä, että tämä on totta. Lisäksi minulle on kirjoitettu avoimesti, että haluaisi päästää itsensä vähemmällä, mutta se on aivan liian vaikea asia toteutettavaksi, koska se vähemmällä päästäminen tuo mukanaan syyllisyyden.

Ehkä aikamme vain on sellainen, että pienikin pysähtyminen tiputtaa meidät siitä vauhdista, jota meiltä vaaditaan pysyäksemme hengissä. Ehkä meidän pitää hyväksyä sen tuomat lieveilmiöt, jotka esimerkiksi nostattavat avioerolukujamme, sillä toisillemme meillä ei tämän jatkuvan kiireen ja suorittamisen keskellä aikaa tunnu enää olevan.

Kaikkea kun ei voi koskaan saada.

X