Kuolinvuoteella ihminen ei laske tilillä olevia rahojaan, vaan muistelee iholle tulleita kosketuksia

Lopetetaan teeskentely. Mennään kohti totuutta. Sitä ydintä miksi me olemme toistemme kanssa. Sitä yksinkertaista ajatusta, että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ihminen on riippuvainen toisista ihmistä. Ei siihen tarvitse kuin lupa itseltään, että hyväksyy ajatuksen. Me tarvitsemme toistemme kosketusta. Se on samantekevää missä kohdassa elämämme kulkee. Me tarvitsemme toistemme ihoa. Sinkkuna sitä voi saada satunaisesti oikeassa kohdassa. Pujottaa sormensa hyvälle tuoksuviin hiuksiin ja vetää ihminen lähelleen ja tuntea hänen sydämenlyöntinsä vasten omaa kehoaan. Tuntea hänen paljastettu vartalonsa vasten omaa vartaloaan. Tuntea toinen ihminen riisuttuna oman vartalon kosketettavaksi. Tuntea ihminen. Tuntea syli, jonka turvaa on janoten kaivannut. Tuntea edes hetkeksi. Se on pelkästään kaunista, sillä se katkaisee kaipuun toisen ihmisen kosketuksesta.

Ilman kosketusta ihminen on vailla. Kirjoitetaan ihminen minä muotoon. Minä on ihan jokainen teistä, jonka tämän lukee.

Haluan, että kun ojennan käteni, niin lähelläni on joku, johon kosketukseni osuu. Joku joka ottaa kosketukseni vastaan. Tai on välillä ottamatta. Ihminen, joka näkee sinut ja jolle näyttää itsensä. Siihen liittyy pieni ongelma. Se ajatus, että maailmassa on virhe. Vaikka virheen tiedostaa, niin ei uskalla näyttää sitä. Piilottaa osan itsestään, koska on rohkeaa paljastaa itsensä toiselle täysin avonaisena. Verille raavittuna, ongelmaisena. Pelkää, että toinen ei hyväksy. Kavahtaa ja sulkee oven perässään.

Jos riisuisinkin itseni täysin alastomaksi hänen edessään. Seisoisin jalat tiukasti lattiaan liimattuna. Kaikki syvimmätkin naarmut esiin ottaneena. Ylväänä, vailla mitään epäselvää. Sanoisin hänelle, että tässä on kaikki ja tämä kaikki tulee kulkemaan läpi elämäni minussa. Hyväksy tai ole hyväksymättä. Jos minua ei hyväksytä, niin mistä palasista sitä sitten itsensä taas kokoon parsii? Peitänkö sen jälkeen itseni, jotta ei tarvitsisi taas pettyä? Sulkisi itsensä pettymysten pelossa.

Miksi helvetissä se on niin vaikeaa? Kumppanisi on paras ystäväsi. Hänelle pitäisi ensimmäisenä kertoa kaikki. Luottaa siihen, että hän ei hylkää. Hylätyksi tulemisen pelko, sitähän se on. Pelko, joka on syntynyt liian monesta pettymyksestä. Kumppanisi on paras ystäväsi. Kenelle sitten voimme kaiken vuodattaa jos emme hänelle? Eikö minulla ole jopa velvollisuus kertoa sinulle asioista, jotka minua ilahduttaa, surettaa, pelottaa tai vaivaa? Eikö minun pidä kertoa toiveistani, unelmistani ja vaatimuksistani? Eikö meidän ole tarkoitus olla toistemme puolella? Ihan joka tilanteessa.

Me olemme valinneet toisemme, joten meidän pitää puolustaa toisiamme. Kuka muu sen tekee? Parisuhteessa me tarvitsemme toisiamme. Minä tarvitsen sinua. Haluan koskettaa sinua. Pujottaa sormeni hyvälle tuoksuviin hiuksiisi ja riisua itseni edessäsi paljaaksi. Niin, että näet minut aivan kokonaan. Niin, että näet kaikki haavani, jotka vielä vuodattavat verta. Niin, että hyväksyt minut sellaisena kuin olen. Vastaat kosketukseeni ja kosketat takaisin. Vedät minut lähellesi ja riisut itsesi paljaaksi edessäni. Niin, että näen sinut aivan kokonaan. Niin, että näen kaikki haavasi, jotka vielä vuodattavat verta. Niin, että hyväksyn sinut juuri sellaisena kuin olet.

Pysäytä tämä hetki. Sulje kaikki muu paitsi tämä hetki. Vaikka se kuulostaakin aivan saatanan kliseiseltä, niin pysäytä nyt tämä hetki. Katso häntä silmiin. Katso ihmistä, joka jakaa asuntolainan ja lapset sinun kanssasi. Katso kuka hän on. Koska ei se ole niin itsestäänselvää kuin olettaisi. Voi tulla hetki jolloin häntä ei enää ole. Ota käsi käteen. Ole ihan hiljaa ja tunnustele. Anna hyväksyvä hymy. Kerro kuinka tärkeä hän on. Sano, kuinka rakastetaankaan häntä. Kuuntele mitä hänellä on sanottavana. Sano hänelle mitä tekee mieli sanoa.

Hän on sinun paras ystäväsi. Kenelle muulle voisin paljastetaa rajuimmatkin toiveet ja raastavimmat pelot? Milloin sitten jos ei nyt? Koska ei aika oikeasti pysähdy.  Aika on rajallinen. Katsotaan toisiamme silmiin ja tunnustetaan, että tarvitsemme toisiamme.  Tarvitsemme toistemme ihoa. Olenhan toistanut tätä nyt tarpeeksi? Haavoihin voi laittaa laastarin ja ne arvet ovat vain merkkejä elämästä. Merkkejä rohkeudesta, että on laittanut itsensä peliin. Merkkejä uskalluksesta elää ja ottaa elämä vastaan elämänä eikä pelkkänä kiiltokuvana elämästä.

Sitä paitsi, kuolinvuoteellaan ihminen ei laske pankkitilillä olevia rahojaan, vaan muistelee iholle tulleita kosketuksia.