Havaintoja parisuhteesta

Kuusi tuntia ilman sosiaalista mediaa

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta
Kuusi tuntia ilman Facebookia
4.10. Klo 19.00 se alkoi.
Facebook ei toiminut. Pysyin rauhallisena. Ajattelin, että hetkellinen toimintahäiriö. Sellaista sattuu meille kaikille, vaikka halu olisi kova toimia. Klo 19.04 rauhallisuuteni vaihtui paniikkiin. Ajattelin, että koko paskiainen kuoli.
Menin messengeriin huutamaan apua. Eihän se toiminut. Menin Whatsappiin. Eihän se toiminut. Menin Instagramiin. Eihän se toiminut. Hiki kasteli kainalot ja kitalaki tuntui kuivalta kuin viikon käyttämättä ollut liitutaulusieni. Olin varma että en saa enää koskaan maailmaan yhteyttä. Seisoin eteisessä puhelin kädessäni ja en keksinyt keinoa olla kanssaihmisiin yhteydessä. Jäisin yksin tämän valtavan luonnonkatastrofin keskelle.
Kunnes kädessäni ollut puhelin alkoi pitää kummallista ääntä ja värisi. Olin että mitä helvettiä täällä tapahtuu.
Painoin nappulaa ja nostin puhelimen korvalle. Puhelin tuntui todella oudolta korvaa vasten. Suorastaan luonnottomalta. Eihän puhelinta korvaan ole suunniteltu, vaan käteen. Puhelimesta kuului kaverini ääni. Olin että mitä tämä nyt tarkoittaa. Hän sanoi, että puhelimissa on myös sellainen ominaisuus, että niillä voi soittaa. Olin että huhhuh. Kaikkea ne insinöörit keksivät. En ollut koskaan käyttänyt sellaista toimintoa puhelimestani. Sehän on pääsääntöisesti tarkoitettu somen käyttöä varten.
Siinä me sitten puhuimme toisillemme, koska emme voineet olla Messengerin emmekä Whatsappin kautta yhteydessä. Tuntui kummalliselta kuulla ihmisen ääni puhelimensa kautta.
Esitin kaverille huolen. Pitäisi julkaista illan teksti, mutta Facebookin seinä on jumissa. Miten minä nyt illan klikkini saan blogilleni?
Kaveri ehdotti, että lähettäisin tekstini Facebookin kotiosoitteeseen. Muuten hyvä idea, mutta emme tienneet osoitetta.
Seuraavaksi kaveri ehdotti, että jos menisin pihalle puhumaan tekstini ääneen. Muuten hyvä idea, mutta satoi vettä ja minä olen sokeria.
Sokerista puheenollen kaveri itse oli todella alamaissa Facebookin kaatumisesta. Hän oli aivan turhaan leiponut korvapuusteja kansallisen korvapuustipäivän kunniaksi, koska eihän pullista nyt saanut postattua kuvaa Instaan ja Faceen ja ainoa syy leipoa pullaa on se, että siitä saa hyvän kuvan sosiaaliseen mediaan. Hukkaan meni sekin saatanan leipominen.
Kello 21.00 luovuin toivosta. Teksti jää julkaisematta. Lasten pitää syödä ensi kuussa kiviä. Ystäviä ei kohtaa enää koskaan. Koska eihän se niin mene, että heille soitetaan tai vielä pahempaa, nähdään. Camoon. 1800 -luku on jo mennyt. Pidin silti puhelinta kädessäni ja odotin ihmettä.
Kello 22.00 some oli yhä kaatunut. Laitoin puhelimen pöydälle ja nostin katseeni kohti olohuonetta. Katseeni osui huoneen nurkassa olleeseen kirjahyllyyn. Mitä helvettiä. Onko minulla aina ollut tuollainen kirjahylly.
Kello 0.00 some oli edelleen kaatunut. Pelasin muutaman kivi paperi sakset pelin itseni kanssa. Vasen käsi voitti joka kerta. Hiljalleen vaivuin uneen ilman sähköisen sinisen valon lohtua ja turvaa.
Tänä aamuna some jälleen toimi. Hengitys ja pulssi tasaantuivat. Kirjoitin kaverille meseen ja wappiin, että maailmanloppu siirtyi. Julkaisin tekstin ja kaikki oli jälleen hyvin.
Vai oliko? Yhden illan mittainen sometauko sai aikaan posttraumaattisia oireita. Alkoikin tehdä mieli ottaa kirjahyllystä kirja. Eikä siinä vielä kaikki. Alkoi tehdä mieli koskettaa puhelimen sijaan ihmistä. Pakenin tunteita. Avasin Facebookin. Oli vastattava tekstiini tulleisiin kommentteihin. Some oli jälleen täynnä elämää ja ihmisiä.
X