Havaintoja parisuhteesta

Kylän keskellä tehdas ja sen varjossa ihmiset

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Synnyin vuonna 1976 Jyväskylän keskussairaalan synnytysosastolla. Sieltä minä siirryin vanhempieni kanssa muutaman päivän päästä kotiini, paikkakunnalle, jossa asuin elämäni ensimmäiset 19 vuotta.

Tikkakoski on noin 4000 asukkaan taajama 18 kilometriä Jyväskylän keskustasta pohjoiseen. Se kuului aikaisemmin Jyväskylän maalaiskuntaan, mutta sittemmin kuntaliitoksen myötä Jyväskylään.

Aloitin ala-asteen vuonna 1983. Aikana, joka oli vielä vahvasti politisoitunutta. Kylässä oli kaksi kauppaa, jotka erotti välissä oleva tie. Minä kävin perheeni kanssa tien toisella puolella olevassa Elannon työlaisten kaupassa ja kylän toisella laidalla asuvat kävivät siellä toisessa, porvareiden kaupassa.

Isäni oli töissä kylän keskellä olevassa tehtaassa. Joka toisella viikolla hän heräsi aamuisin kello kuusi mennäkseen polkupyörällä töihin ja joka toinen viikko hän sai nukkua aamuisin pidempään, koska iltavuorossa työt alkoivat vasta iltapäivällä.

Tikkakosken kaksi suurinta työllistäjää olivat tehdas ja armeija. Isälleni annettiin 70 luvulla mahdollisuus valita näiden kahden väliltä työpaikkansa. Isäni valitsi tehtaan. Vaikea olisikin ajatella, että valinta olisi ollut toinen.

Asuimme tehtaan omistamissa rivitaloissa, joissa suurin osa perheiden vanhemmista olivat töissä tehtaalla. Minun ei tarvinnut käydä päiväkotia, sillä äitini hoiti päivisin pihapiirin lapsia ja minua siinä samalla. Ei minussa juuri hoitamista ollut. Olin kiltti pisamanaamainen poika, joka leikki sekä pikkuautoilla, kiiltokuvilla, että siskonsa ja hänen kaverinsa kanssa hienoa rouvaa. Myöhemmin löysin kirjaston, jonka hyllyjä aloin lukea yksi rivi kerrallaan. Loin isomman maailman pienen maailman sisälle. Aloin kaivata jotain enemmän.

Rivitaloyhteisössämme ei pidetty ovia päivisin lukossa. Pihapiirimme oli valtavan laaja. Sen reunamilla oli vanhoja parakkeja, jotka myöhemmin purettiin pois, kun alueelle alettiin rakentamaan uusia taloja. Nelihenkisen perheemme koti oli kaksio, jossa oli 55 neliötä. Jotenkin me sinne mahduimme, eikä asunto tuntunut edes mitenkään pieneltä. Minä jaoin huoneen siskoni kanssa ja vanhempani sijoittivat sänkynsä olohuoneeseen.

Kahdeksankymmentäluvun lopussa salama iski pihapiirimme lipputankoon ja katkaisi sen kahtia. Lipputangosta jäi jäljelle pelkkä tynkä, jonka päällä alettiin perjantaisin pitää koskenkorvapulloa. Pihapiirin miehet kokoontuivat lipputangon tyngän ympärille ja suorittivat jokaviikkoisen pulloarvonnan. Yksi voitti pullon ja usein miehet joivat sen porukalla ja hakivat sisältä lisää viinaa.

Keräsin pullonkorkkeja. Niitä sai taloyhtiön saunatiloista sunnuntaisin kerättyä useita kymmeniä. Tuntui, että viikko viikolta pullonkorkkeja oli enemmän. Toisinaan pihapiiriin valui poliisiauto, toisinaan ambulanssi. Oli kertoja, jolloin haettu ei enää koskaan palannut takaisin. Minä sain astmapiipun, jonka läpi hengittelin silloin, kun henkeäni ahdisti liikaa.

90-luvun alussa ukkosmyrskyn sijaan yhteiskunnallinen myrsky iski voimalla pihapiiriimme. Kylän tehtaan toiminta siirrettiin toiselle paikkakunnalle ja ne, jotka säilyttivät työpaikkansa, velvoitettiin siirtymään tehtaan perässä. Isäni siirtyi Jyväskylään ja töihin piti polkupyörän sijaan ajaa autolla. Kunnes hetken päästä tehdas siirrettiin Suomen rajojen ulkopuolelle.

Puhuttiin suuresta lamasta. Pihapiirimme asukkaista iso määrä ihmisiä jäi vaille töitä. 80 luvun solidaarisuus ja yhteisöllisyys murentui pala palalta. Pulloarvonnan palkinto saatettiin nauttia keskellä viikkoakin. Koulusta kotiin palatessa jonkun asunnon nurmikolla saattoi nähdä sammuneen ihmisen. Aloitin lukion.

Lukiossa aloin seurustelemaan sillan toiselta puolelta olevan tytön kanssa. Hän kävi lukiota toisaalla. Myöhemmin hänen kirjoitettuaan ylioppilaaksi, sain kutsun hänen juhliinsa, mutta vasta illalla, kun sillan oikealta puolelta olevat vieraat olivat lähteneet. En tiedä miksi, mutta kävin illemmalla säälikakulla. Ehkä rakkaus oli suurempi voima kuin ylpeyteni.

Vanhempani ovat eronneet. Isäni ei asu enää kylällä. Hän ei koskaan kunnolla toipunut 90 luvusta. Pettymyksen, arvottomuuden, häpeän ja masennuksen hän lääkitsi sukupolvensa miesten tavoin viinalla. Se on surullista, koska herkkyys, joka isässäni on, olisi ansainnut tulla muulla tavoin ulos kuin humalaisena itkuna. Äitini asuu vielä kylällä. Ihan muualla tosin kuin lapsuudessani asuttiin. Kävin viikonloppuna vierailulla.

Sitten lapsuuteni kylältä on hävinnyt kaikki kolme pankkia, käymäni lukio, monitoimitalo, terveyskeskus, kauppa ja molemmat pubit, jonne perjantaisen aamuvuoronsa päättäneet tehdastyöläiset hukuttivat palkkansa ja murheensa.

Viime eduskuntavaaleissa kylällä äänestettiin eniten perussuomalaista puoluetta, joka sai yli 22 prosentin kannatuksen. Kylällä ei liiku juurikaan ulkomaalaistaustaisia ihmisiä, mutta pelko heidän vaarallisuudestaan on saatu syystä tai toisesta tartutettua moneen siellä asuvista. Se ei ole hyväksi millekään kylälle.

Kävin eräänä aamuna kävelyllä kylän ratilla. Se oli pelottavan hiljainen. Kävelin katuja, joita en niin lapsuudessani kävellyt. Sinne aivan lapsuuteni ytimeen en pystynyt vielä menemään. Sen matkan teen ilman lapsiani ja ilman aikataulua, koska se saattaa aiheuttaa monenlaisia mielenliikkeitä.

Paljon hyvää, paljon sellaista, jota ei olisi halunnut kokea. Silti juureni ovat siellä työläisyhteisön pihapiirissä ja mielenmaisemissa. Se on antanut tulevalle ja tämänhetkiselle elämälleni pohjan ja niistä juurista olen ylpeä. Olen saanut olla se, joka olen ja yksi tärkeimmistä kasvatusopeista, mitä lapsuuteni minulle on antanut, on solidaarisuus ja suvaitsevaisuus ihmisiä kohtaan. Meille ei koskaan kutsuttu ihmisiä vasta illalla, kun muut olivat lähteneet.

Olen melko varma siitä, että 80 luvun ovet auki ilmapiiri ja tiivis yhteisöllisyys muokkasi minusta ihmisen, joka haluaa mieluummin ottaa vastaan kuin sulkea rajoja. Koskien ihan kaikkea tässä elämässä. Rajujakin ihmiskohtaloita nähneenä sitä ehkä ymmärtää, että hyvin moni asia tässä elämässä on ohuesta langasta kiinni ja auttajasta voi tulla autettava. Jos koko elämänsä on vain sulkenut ovia ja rajoja, niin siinä vaiheessa voi olla vaikeaa saada itse niitä auki, kun on tilanteessa, että tarvitsee turvaa ja vastaanottavaa syliä.

Tikkakoskelle en voisi koskaan enää muuttaa. Tunnelma on muuttunut. Ehkä lama-aika oli kylällekin liikaa ja se ei ole vieläkään siitä toipunut. Kiitoksen kaikesta huolimatta ja juurikin sen vuoksi voi yhteisölleni ja vanhemmilleni siitä antaa, että mikä minusta on tullut. Ilman historiaa ei ole nykyisyyttä. Mitä enemmän historiaansa tutkii, sitä helpompi on ymmärtää tekojensa ja ajatustensa suunnan.

X