Havaintoja parisuhteesta

Kyllä miestäkin itkettää

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Aloitetaan kevyellä esimerkillä. Mies, joka sairastuu flunssaan, on mies, jolla on miesflunssa. Miesflunssa tarkoittaa sitä, että mies tekee kuolemaa heti, kun kuumemittarin lukema sojottaa vähänkin ylöspäin tai jos pienestikin sattuu kurkkuun nielaistaessa. Miesflunssan siitä tekee se, jos mies erehtyy mainitsemaan heikosta olostaan.

Miesflunssa on keksitty termi vähättelemään miehen kokemaa kipua. Kun eihän niin pienistä kivuista ole syytä ääneen mitään mainita. Kunnon mies ei vähästä valita ja kestää kipua niin kuin miehen kuuluu kipua kestää. Miehen flunssalle voi vähän naureskella, koska onhan se nyt naurettavaa ulista pienestä flunssasta.

Sitä paitsi miehet eivät itke.

Hetkinen. Mitä helvettiä? Miksi minä saan jatkuvasti viestejä ihmisiltä, jotka kertovat perheessä olevan miesihmisen olevan kylmä, tunteeton ja puhumaton sohvaotus? Sanaa ei tule suusta, vaikka sitä yrittäisi sieltä vetää pois. Puhutaan yli sukupolvien matkanneesta sotatraumasta, johon oleellisena osana kuuluu puhumattomuus ja tunteiden näyttämisen vaikeus. Siihen yhdistettynä laiskuus ja haluttomuus tehdä matkaa itsensä sisään, niin tuloksena on yllä kuvatun kaltainen hahmo.

Mutta sitten kuvaan astuukin mies, joka kehtaa valittaa pienestä kuumeesta. Mies joka rikkoo kuvan ja kaavan.

Perkele!

Ruotuun sellainen on laitettava naureskelulla ja vähättelyllä. Kerrankin, kun edes kuumeen ja flunssan varjolla mies saisi sanoittaa heikkouttaan ja haavoittuvuuttaan, niin paikalle säntää parvi hiljentäjiä, jotka osoittavat miehelle sen paikan, mikä miehelle kuuluu. Se on kivun, itkun ja heikkouden nielevä sotilas, joka ei vähästä valita ja turhasta itke.

Mikä pillittävä pikkutyttö se sinä oikein olet?

Tämän lauseen muistan lapsuudestani ollessani noin kymmenenvuotiaana suosikkijoukkueen pelissä erätauolla hallin käytävillä. Minulla oli mennyt tunteisiin, kun eräs raumalainen kännissä ollut nainen nauroi pitkälle tukalleni. Minulla meni pienenä moni asia suoraan itkutunteisiin, koska olin viallinen poika, sellainen syntymärikkoutunut.

Samoihin aikoihin ajelin ukkosmyrskyn jälkeen polkupyörälläni pitkin pitkää hiekkatietä. Raju sade oli saanut tien kuopille ja erään kuopan kohdalla tipahdin polkupyörän tangon päälle ja koska pyörässä oli vauhtia aivan liikaa, niin se ei pysähtynyt, vaan jatkoi matkaansa monen tiessä olevan kuopan yli.

Voin kertoa, että sattui ihan saatanasti. Pyörän pysähdyttyä menin läheisen puskan taakse itkemään. Kipu oli niin valtava, että minusta tuntui, että kuolen. Kun huomasin, että en kuollutkaan, talutin pyörän kotini pihaan ja en kertonut kaatumisesta kenellekään, koska häpesin ja pelkäsin, että minua torutaan kaatumisesta, vaikka tiesin minun omaavan vanhemmat, jotka eivät olisi toruneet. Silti päässäni soi iskostettu ajatus, että itkemään pitää mennä piiloon ja kivusta ei saa sanoa.

Lopulta jäin kiinni puhumattomuudesta, koska haaroihini tuli kauttaaltaan hirvittävät mustelmat, jotka isäni huomasi saunassa ollessamme. Hän ei torunut minua, eikä kieltänyt itkemästä, kun itkin kertoessani, että mitä on tapahtunut. Yhtä onnekas ei ollut eräs ikätoverini, joka suljettiin pimeään komeroon, jos hänet huomattiin itkevän. Mitä luulette, että onko hänen ollut helppo näyttää tunteistaan aikuisiässä? Ja mitä luulette hänen ajattelevan, että jos hän joskus on erehtynytkin valittamaan miesflunssassa kurkkukipuaan ja hänelle on sen vuoksi naurettu?

Me olemme aikamme kuvia. Me olemme osittain myös menneiden aikojen heijastumia. Me toistamme historiaa, varsinkin siinä tapauksessa, kun emme ole siitä tietoisia. Jos onkin niin, että suomalainen mies on hiljalleen oppinut itkemään, koska on saanut siihen luvan, niin yhä arkemme vitsin varjollakin sanoitetut tokaisut kertovat meille menneestä maailmasta. Maailmasta, jossa mies ei flunssaansa valittanut eikä kipuaan maailmalle esitellyt.

Minä en ole enää vihainen kuullessani esimerkiksi kauppajonossa äidin sanovan pojalleen, että isot pojat eivät itke. Olen enemmän surullinen. Olen surullinen siitä, että vanhempi ei edes ymmärrä harrastavansa lapseen kohdistuvaa henkistä väkivaltaa. Haluammeko oikeasti maailman, jossa ihmiset eivät uskalla näyttää tunteitaan tai sanoa tarpeitaan? Minä en ainakaan halua. Siksi jokainen vanhemman suorittama lapsen tunteen vaientamisyritys on yksi askel eteenpäin hänen tulevalle terapiapolulleen.

Itse tein äärettömän pelottavan havainnon kertomaani polkupyöräonnettomuuteeni liittyen.

Minulla oli jo kymmenvuotiaana poikana päässä ääni, joka kertoi, että älä kerro tästä kenellekään. Vaikka kuvittelin hetken kuolevani kipuun, niin silti ajatukseni oli, että tästä ei saa kukaan koskaan tietää. Vähän sen jälkeen pihapiirissäni kuoli noin viisikymppinen mies vatsasyöpään. Hän meni lääkäriin aivan liian myöhään. Isälleni hän oli sanonut ennen kuolemaansa, että kyllähän hänellä oli ollut tuntemuksia jo pitkään, mutta ei halunnut huolestuttaa niillä läheisiään ja ajatteli, että kyllä ne ohi menevät.

Niin. Meistä suomalaisista miehistä on vitsikkäästi sanottu, että menemme lääkäriin vasta silloin, kun lääkäri antaa meille noin kuukauden elinaikaa. Kun eihän pienestä saa valittaa ja kipu olisi parempi niellä kuin saattaa ääneen tietoisuuteen.

Katsos, kun miesflunssat ja liian pienestä valittamiset ovat vain naurun ja pilkanaiheita. Kunnon mies ei pienestä valita ja ei ainakaan kivun vuoksi itkemään ala.

Toisen kerran, perkele!

Itkekää, itkekää niin, että koko maailma kuulee. Jos läheiset eivät halua sitä kuulla, niin ostakaa heille korvatulpat tai kirja, joka kertoo siitä, että mieskin saa olla heikko, hauras ja haavoittuvainen.

Koska sellainen mies on.

X