Kyllä mummonkin rakkaushammasta vielä kolottaa!

Kello kymmeneltä yhtenä aamuna. Kävelen asuintaloni portaat alas ja avaan ulko-oven päästäkseni ulos. Ulkona, oven edessä seisoo noin kahdeksankymppinen nainen rollaattoriin nojaten. Toivotetaan huomenet. Nainen jatkaa perään odottavansa kyytiä, mutta valitettavasti vain Kela-kyytiä. Naurahtaa perään.

Vuosia sitten jaoin kaupungin ikäihmisille ja muille apua tarvitseville ruoka-aterioita. Niiden vuosien aikana tapasin sadoittain kaupunkini ikäihmisiä. Lähinnä naispuolisia, koska me miehet kuolemme selvästi aiemmin. Opin tuossa työssä ihmisistä hyvin paljon.

Elämänsä iltanurkkauksessa ihmisen aiempi elämä alkaa viimeistään näkyä ihmisen käyttäytymisessä ja asenteesta elämää kohtaan. Tapaamieni iäkkäiden asiakkaiden joukossa oli runsaasti heitä, joita elämä ei ollut kohdellut hyvin. Varmasti erinäisistä syistä. Kivut ja yksinäisyys sai ihmisen vihaiseksi ja jopa aggressiiviseksi.

Tapaamieni ihmisten joukossa oli silti iso joukko myös heitä, joita elämä oli varmasti kohdellut välillä ilkeästi, mutta jotka silti olivat säilyttäneet elämänmyönteisen asenteensa. Heitä, joista kuitenkin näkyi se, että he ovat tehneet elämässään myös oikeita valintoja ja saaneet elää omanäköistä elämäänsä.

Eräs heistä, varmasti jo lähemmäs yhdeksänkymmentä, sanoi minulle yhden kesän alussa, että haluaisi lähteä kanssani Italiaan. On hänen sanojensa mukaan varsinainen rakkauden tyyssija ja sanoipa vielä, että on päässyt kokemaan aiemmin siellä yhden kauneimmista rakkaushetkistä elämässään. Leikilläänhän minua matkalle kutsui, mutta silti siinä huumorin reunalla näyttäytyi valtava kaipuu, ei ehkä Italiaan, mutta rakkauteen ja ihmisen kosketukseen. Muisto, joka sai hänen sydämensä väpättämään vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Hän oli kokenut jotain, mitä moni muu ei ollut saanut kokea koskaan.

Yksi päälle kahdeksankymppinen suuttui minulle eräällä kerralla verisesti. Erehdyin kutsumaan häntä nimellä rouva. Aivan aiheesta hän antoi minulle henkistä sapiskaa sanoen, että älä sinä minua rouvittele, sillä olen elämäni keväässä porskutteleva nainen. Vieläpä sinkkunainen. Ilahduin suunnattomasti hänen asenteestaan ja siitä, että jäin itse housut nilkoissa kiinni olettamuksista ja turhasta nimittelystä. Ikään kuin ikä tekisi jokaisesta naisesta rouvan. Hän halusi olla nainen ja vieläpä sinkkunainen ja jo tuo purkautuminen kertoi minulle siitä, että kyseisellä naisella on varmasti ollut kivaa elämänsä aikana ja tulee vielä olemaan jatkossakin.

Olihan siellä joukossa eräs 94 -vuotias nainen, joka hänen keittiöönsä saapuessani sanoi, että hänen tekisi mieli puristaa vähän persettäni, sillä hän on aina tykännyt ponihäntäpäisistä miehistä ja miehen perseistä. Toisella kerralla, kun olin tunkemassa vihannespussia hänen todella jäätyneeseen ja ahtaaseen jääkaapin pakastelokeroon, hän tuumasi, että pakastelokero on pieni kuin peppureikä, että eihän sinne mitään mahdu. Siinä kohtaa jäin onneksi sanattomaksi.

Toisessa paikassa aloin miettiä jo omiakin rajojani, kun eräs iäkäs sinkkunainen halusi antaa minulle viisi euroa tippiä ja alkoi tunkemaan sitä housujeni saumoista sisään. Toisella kerralla muistan hänen tokaisseen samaan aikaan talossa olleelle kotiavulle, että kyllä mummojenkin rakkaushammasta vielä kolottaa.

Elämänhalun ja oikeanlaisen asenteen elämään näkee pilkkeenä silmäkulmassa. Pilke ei häviä silmäkulmasta koskaan. Mitä enemmän sitä nuoruudessaan ja keski-iässään ruokkii, niin sitä kirkkaampana se vilkkuu elämän iltanurkkauksessa. Väitän, että kyse on osittain omista valinnoistammekin, sillä katkeruus ei joka kerta tule itsestään. Vanhuus on pahimmillaan julma peili sille kaikelle, että mitä olisi aiemmin voinut tehdä toisin ja vaikka jälkiviisaus on sitä pahinta viisautta, niin minusta jokaisen meistä olisi hyvä ymmärtää jo ennen vanhuusiän peiliä elämänsä rajallisuus. Ihmisellä on vain yksi mahdollisuus tarttua mahdollisuuksiinsa.

Jossain kohtaa ihminen on elämässään valinnut mennä oikeaan suuntaan, jos hän arkisena aamuna odottaa talonsa pihalla pääsyä palveluauton kyytiin, mutta jossain mielensä sopukoissa haikailee toisenlaista kyytiä.

Me ajattelemme ikäihmisistä, että he sudoku tai kaukosäädin kädessä odottavat lähinnä kuolemaansa. Eivät he niin tee. He odottavat sitä aivan samaa, jota he ovat odottaneet aiemminkin elämässään, toisen ihmisen kosketusta. Moni heistä toki tietää elämän realiteetit ja ymmärtävät kyllä, että kaipaamansa kosketus tulee vain muistoista, mutta siinä kohtaa ihmisen elämässä onkin tärkeää, että on mahdollisimman paljon muisteltavaa. Seestyneimmän ja onnellisimman näköisiä ovat ikäihmiset, joilla on muistomateriaalia, joista ammentaa.

Tiedätte, että mitä minä tässä tarkoitan ja mihin kannustan.