Havaintoja parisuhteesta

”Kymmenen vuoden ystävyys joka hajosi”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Kaikki lähti liikkeelle, kun oltiin pieniä – ala-aste ikäisiä.
Alettiin pyörimään samoissa porukoissa. Alkuun se oli lähinnä vaan kaverien kautta yhdessä oloa, mut vuosi vuodelta meistä hioutui vaan tiiviimpi ja vahvempi kivi.

Jossain välissä erkauduttiin ihan vaan kasvamalla eri suuntiin.

Joskus teinivuosien jälkeen tai siinä rajalla löydettiin toisemme uudelleen lapsien merkeissä. Molemmat tehtiin nuorena lapset.
Siitäpä se lähtikin uudelleen rullaamaan. Päiviä kului, viikkoja, kuukausia ja lopuksi vuosia. Oltiin paita ja peppu, ei kai mikään voi rikkoa mitään niin lämmintä, hellää, välittävää ja tärkeää? Eihän?

Nyt kun vuosia katsoo taaksepäin niin ai vitsi, miten hienon ihmisen voi löytää. Ei seurustelukumppania, ei elämänkumppania vaan ystävän. Sen kelle voi soittaa, kun vauvan kakka on kummallista, soittaa, kun haluaa vaan iltakahvia, sen, joka tarjosi olkapään ja lämpimän viltin, kun oli paha olla, se kenelle pystyi sanomaan kaiken ilman sensuuria ja sen, kenen kanssa oli kaikista hulluimmat ja parhaimmat illat kaljoittelun merkeissä. Se, kenen kanssa ei tarvinnut tehdä tai sanoa mitään ja sekin oli enemmän, kuin Ok.

Mä löysin eron jälkeen uuden suhteen. Sillon tapahtu jotakin jo, isoja liikkeitä ei ollut, mutta pientä värinää maassa jalkojen alla kuitenkin. Aloit olla mustasukkainen mun onnesta.
Koit tarpeelliseksi puhua pahaa musta toiselle, liekkö tarkotus oli saada meidät erotettua.
Silti mä pidin sua kaikessa mukana. Halusin sut kaikkeen mukaan, olit kuitenkin mun paras ystävä eikä mikään mies ois meidän väliin tullut.

Taas kului aikaa, en enää edes muista minkä verran. Meidän ystävyys jatkui samanlaisena, ehkä vähän vähemmissä määrin, mutta jatkui kuitenkin.

Viimeinen vuosi meidän yli kymmenen vuoden ystävyydestä oli mulle kaikista rankinta. Se mursi mut henkisesti, jota vielä useamman vuoden jälkeen mietin ja koitan paikata, sitä jotakin mitä sä rikoit, jotakin mitä veit mukanas.

Me ei oltukkaan enää me. Löysit parempia kavereita, mun seura ei enää kelvannutkaan.
Susta ei kuulunut, mä yritin.
Viimeisen kerran, kun astuin sun ovesta sisään siellä oli joku muukin. Joku uus, joku parempi. Koko sen ajan, minkä teidän seurassa vietin sai palasia loksahtelemaan paikalleen. Se ulkopuolisuuden tunne, se välinpitämättömyys meidän ystävyyttä kohtaan mikä susta huokui vaikket edes katsonut muhun.

Sen illan jälkeen päätin, että miks pitäisin ihmisestä kiinni, joka ei välitä?

Aikaa taas kului, ei puolta vuotta, eikä viikkoa vaan jotain siltä väliltä.
Susta ei oo kuulunut, mitä satunnaiset ”mitä kuuluu” viestien vaihdot.

Sen jälkeen otin asian puheeksi. Sovittiin, että tavataan, tuun käymään. Ja tulin, ja se oli sama, kuin sanoisin ne asiat tässä sängyssä makoillen, silmät kivusta märkänä.

Mä olin loukannut sua, en tietoisesti, en tahallani eikä nekään oikeastaan ollut musta kiinni. Väärinkäsityksiä ja ymmärryksiä sekä värikynää tarinoissa toisen osapuolten kautta. Mä olin äärettömän pahoillani siitä, että olin loukannut sua.

Me ei oltu enää tekemisissä.
Ei viestien vaihtoa, ei nähty, meitä ei ollut.

Mä halusin taas puhua, halusin selityksen sille, miten voi toisen unohtaa, ”jättää” ja antaa olla.
Silti mä en saanut sitä. Ympäripyöreitä ”ei se niin mennyt” ja olan kohautuksia.
Mä itkien kerroin, miten rikki mä olin siitä, että sä vaan työnsit mut pois sun elämästä.
Sä et edes kokenut tarvetta pyytää anteeksi, sä et kokenut loukannees mua.

Se välinpitämättömyys, selityksettä jättäminen – se rikko mut.
En mä sua mun elämään takas halua, en todellakaan. Mut sen selityksen mä tarvin vieläkin, useamman vuoden jälkeen.

Lämmöllä mä sua edelleen muistan, ystävää, parasta kaveria. Itkien, fyysistä kipua tuntien.
Mä toivon, että sulla on kaikki hyvin ja toivon jatkossakin sulle pelkkää hyvää.
Mä en ole katkera, en vihainen. Surullinen kyllä, rikottu siitä, mitä sä veit musta mukanas.

Pidä huolta siitä mitä veit, se kaikki oli sun arvoista. Mä jatkan haavojen parantelua, jospa tästä joskus.”

Lue myös

X