Kyseenalaistettu vanhemmuus

Se on helpoin tapa hyökätä ihmistä vastaan. Iskeä siihen kohtaan ihmistä, jossa hän on herkimmillään ja haavoittuvimmillaan. Vanhemmuus heille, jotka vanhempia ovat, on yksi ihmisen tärkeimmistä ihmisenä olemisen muodoista. Hyökkäämällä kohti vanhemmuutta, saa aikaan puolustusreaktion. Ei pitäisi. Itsestäänselvyyksiä ei pitäisi joutua puolustelemaan.

Olen kahden tyttölapsen ylpeä isä. He ovat maailman ihanimpia tyttölapsia. Tämän kaiken voisi jättää näihin kahteen lauseeseen. Mutta en halua jättää. Haluan puolustaa oman esimerkkini kautta vanhemmuutta, koska tullessaan vanhemmaksi, sitä usein huomaa saaneensa elämäänsä kauneinta, mitä elämä pystyy ikinä antamaan.

Sen kaiken muun saastan pystyy valuttamaan sormiensa lävitse. Sen kaiken henkilökohtaisuuksiin menevän väkivaltaisen tavan käsitellä ihmistä lehtien palstoilla ja viestiketjujen kommenteissa. Sellaista se nykyään on. Internet on oiva väline purkaa omia patoutuneita tunteitaan, pelkojaan ja ahdistustaan anonyymisti ihmisiin, joita ei tunneta. Tai kuvitellaan tuntevansa, sen oman mielikuvan perusteella, joka on päähän rakennettu. Jokaisen mielikuvan takana on kuitenkin oikea ihminen. Ihminen, jonka elämä koostuukin jostain aivan muusta kuin ympäristön olettamuksista.

Se, missä jamassa ihmisyys on, onkin toisen keskustelun aihe. Sen kirjoituksen otsikko voisi olla esimerkiksi tekopyhyys. Siitä kertoo esimerkiksi erään  naisen lähettämä tuomitseva viesti minulle elämäntilanteeni ja ratkaisuni johdosta. Saman naisen, joka vuosia sitten kertoi tuomitsematta, että viettävät joka vuosi työporukkansa kanssa pikkujoulut paikassa, jossa myös yövytään. Ei jää niin helposti kiinni, jos jotain sattuu, koska ei tarvitse olla selitystä. Se, mikä ei tule näkyväksi, ei ole totta, eikä sitä ole tapahtunut. Näkyvä onkin syytä heti tuomita, niin jää oma petos vähän kauemmaksi jopa itseltään. No, mutta jätetään itsepetos ja tekopyhyys tähän kappaleeseen. 

Vanhemmuuteen ja isyyteen liittyvää aivosaastaa on vaikea päästää sormiensa lävitse. Se tulee niin lähelle, hiipii hiljaa ihon alle niin, että se alkaa polttaa ja sattua. Sitä voi yrittää miettiä omalle kohdalleen, että miltä se tuntuu, kun koko vanhemmuus ja sitä kautta yksi tärkein osa omaa ihmisenä olemista hakataan julkisesti kirveellä säpäleiksi. Helposti sitä tulee tarve puolustautua, vaikka itsestäänselvyyksiä ei tarvitsisi puolustaa. Minä kirjoitan tämän tekstin, vaikka kommenttiketjuun tulee kommentteja, että siellä sitä taas kiillotetaan omaa sädekehää pään päällä ja haetaan hyväksyntää. Ei pelkoa, en kaipaa sellaista. Haluan vain puolustaa vanhemmuutta. Ihan jokaisen oikeutta vanhemmuuteen ilman, että sitä ulkopuolelta niin hanakasti yritetään tappaa hengiltä.

Suomessa 13 000 avioliittoa päätyy vuosittain eroon. Puhutaan vain promilleista, ei edes prosenteista tapauksista, jossa erossa mies tai nainen hylkää perheensä. Ei niin käy juuri koskaan. Erossa ihminen eroaa puolisostaan, ei lapsistaan. Yhä siltikin osa ihmisistä huutaa suu vaahdossa, että perhe on jätetty ja lapsi on hylätty. Missä maailmassa sellaiset huutelijat elävät? Miten he kuvittelevat olevansa oikeutettuja näihin sanoihinsa? Sitä voisi miettiä katsovansa toisinaan peiliin, koska silloin viimeistään huomaa, että ei sieltä Jumala takaisin katsoisi.

Kolme viikkoa sitten kirjoittamani tekstin jälkeen vanhemmuuteni poltettiin roviolla. Harmi vaan, siellä rovion keskellä ei ollutkaan yhtään mitään. Minun vanhemmuuteni siellä ei ainakaan ollut. Sitä ei minulle tuntemattomat ihmiset koskaan saa tehtyä, että polttaisivat sen. Ja lähellä olevat ihmiset ei niin koskaan tahtoisi tehdä. Sadoissa kommenteissa huudettiin, että arkea ei kestetä ja sitä lähetään karkuun. Tuntemattomat ihmiset tiesivät minusta asioita, joita en itsekään tiennyt. 

Ehkä olen huono pakenija. Ehkä en ymmärrä jotain oleellista. Ehkä lukemani kommentit ovatkin vain ihmisten omia toteuttamattomia fantasioita jostain arjen takana siintävästä parisuhteesta, jossa takkatulen loimussa paahdetaan vaahtokarkkia ja juodaan kuohuviiniä korkokengästä. Ei sillä, ihan jokaisen parisuhteen olisi syytä edes joskus näyttääkin edellä kuvatun kaltaiselta. Pahimman lapsiperhekaaoksen keskellä edes lupauksena sellaisesta.

Minä pakenin lapsiperhearkeani kohti rakkautta, naisihmistä, jolla on kolme lasta arjessaan. Melkoinen pako. Mutta ihmisillä on tapana luoda olettamuksia. Luoda päässään tarinaa, joka ei ole millään muotoa totta. Eikä siinä mitään, antaa mennä vain. Minulla on vain vahva tunne, että kaiken sen mielikuvituksen voisi kohdentaa esimerkiksi omaan elämään. Koska parisuhteen sisässä sitä mielikuvitusta vasta tarvitaankin. Varsinkin jos sen ympärillä on arjen muotoinen elämä. Niin kuin kaikilla meillä on.

Se ylpeys, jolla isompi tyttäreni kantoi tänään pikkusiskoaan sylissä. Se silmistä heijastuva huolenpito. Se ylpeys minussa, kaikesta siitä näkemästäni. Ja se taivas, joka vielä iltayhdeksän aikaan oli valoisa ja kesänsininen, kun vanhemman tyttäreni kanssa söimme parvekkeella kesän ensimmäisiä mansikoita. Kaikki se vanhemmuus siinä läsnä. Eikä kukaan, koskaan sitä pois ole ottamassa, vaikka sadat raivoista vaahtoavat suut sitä sanallisesti on yrittänyt sisältäni irti repiä. Jos minulle on huudettu, että eikö minua hävetä kaikki tekemäni, niin voinen kysyä vastakysymyksenä, että eikö teitä yhtään oma tekemisenne?

Rakkaus ei huutamalla vaikene. Ei ainakaan minun rakkauteni. Aion tästä eteenpäinkin tuoda häpeämättä sitä näkyille. Minulle riittää, että on olemassa muutamia ihmisiä, jotka haluaa sen nähdä. Kaksi niistä ihmisistä ovat lapsiani. 

Tämän muuttuneen elämäntilanteeni aiheen käsittely jääköön tähän.