Havaintoja parisuhteesta

”Laita mies asialle ja tee itse perässä”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Sain niin hienon kommenttiin päivitykseeni, jossa kyselin, että miksi ihmeessä niin moni jää riutumaan parisuhteeseen, jossa ei ole jäljellä enää muuta kuin toisen ihmisen palveleminen, että muokkaisin siitä tekstin, joka koskee jälleen kerran sitä, että kuinka tärkeää olisi osata katkaista ne kahleet vanhempiinsa, isovanhempiinsa ja menneisyyteensä. Iso osa eroista johtuu siitä, että niitä ei osata katkaista.

Asenne puolisoon periytyy usein lapsuudenkodista. Minulla ja puolisolla on hyvin tasa-arvoinen koti, mutta anoppi paheksui sitä että mieskin teki kotona osansa. Hän sanoi, että onhan se ihan ok, että miehetkin ”auttavat” kotitöissä, kun naiset käyvät kodin ulkopuolella töissä. Kun sanoin etteivät auta, vaan tekevät oman puolensa / osansa hän toisti, että on ok että mies •auttaa•.

Miehet siis eivät ota vastuuta kodista / lapsista, vaan tekevät jotain kun äidin aika loppuu tai äiti palaa loppuun tai on sairas tai jokin on äidille liian painava yksin. Pääasia on, että äiti kuitenkin kantaa kaiken vastuun ja isä vain auttaa. Vaikka siis molemmat käyvät töissä. Pitäähän sitä miehen saada kodissaan levätä, hyvänen aika!

Omilla vanhemmillani oli tärkeää uhrautuminen ja marttyyrius. Jo pienestä pitäen lasten auttamishalu lannistettiin ”laita lapsia asialle ja tee itse perässä”-lausahduksilla. Jos puoliso kokkaa, niin alkaa nalkutus keittiön sotkusta. Lapsilla on ”väärät vaatteet”, jos isä pukee, pyykit on jaoteltu väärin ja pesty väärässä lämpötilassa, jos isä pyykkää. Kodin saa siivottua vasta kun on yllyttänyt itsensä valtavaan raivoon haukkumalla laiska puolisonsa ja lapset siitä, etteivät he ikinä auta. Minkä jälkeen harva alkaa auttaa – haukut tuli jo! Kiitosta ei koskaan anneta, ylpistyvät vielä! Sitten ihmetellään, kun kukaan ei osallistu niihin töihin. Aina pitää kaikki tehdä yksin!

Sitten omien lasten kasvettua aikuisiksi on ihan sama millaisia kodin ihmeitä ja hengettäriä heistä tulee. Vaikka leipoisi ruisleivät ja ompelisi lasten vaatteet, kasvattaisi biodynaamisesti terveellisiä kasviksia, metsästäisi karhuja paljain käsin, lypsäisivät lehmät aamuviideltä, kokkaisi pilteille tuoreista raaka-aineista kesät/talvet ja kävisi kolmivuorotöissä, niin aina löytyy jostain vaatteesta rasvatahra tai lapset ovat jättäneet vaatteensa lattialle (väärin kasvatettu!).

Tai auta armias, jos kehtaat istua sohvalla ja tehdä sudokua, kun mies imuroi! Että voit olla sitten saamaton ja laiska vätys! Kun se mies vain tekee sitä mitä se äiti itse toivoi omalta mieheltään, siis isältäni. Osallistuu yhteisiin töihin. Kun mikään ei koskaan riitä! Ja näistä sitten tiedotetaan laajasti koko suvulle! Että sellaisia ovat ja teettävät työnsä niillä puolisoillaan ja tekevät itse sudokua! Että kehtaavat! Laiskoja ovat edelleen kuten olivat lapsinakin! Isäänsä tulleet!

Varmasti maailmassa on paljon äitiensä pilalle passaamia miehiä, jotka perustavat perheen saadakseen samanlaisen uhrautuvan palvelijan itselleen. On myös paljon samanlaisista kodeista tulleita naisia, jotka eivät päästä sitä miestä omalle tontilleen (koti ja kotityöt) ja arvostelemalla ja nalkutuksella saavat pitää kaiken itsellään. Siis ei vain tällaisia, enkä missään tapauksessa väitä, että aina olisi näin, mutta ihan turhan usein näin käy.

Ja kaikkein vaikeinta on huomata näitä roolimalleja itsestään ja päästää irti. Antaa niiden lasten pitää väärän värisiä lapasia tai miehen pinkiksi värjäytyneitä, aiemmin valkoisia paitoja. Tai kun toinen laittaa ruoan niin ruoan jälkeen ”auttaa” ja siivoaa jäljet! Tai opettaa lapsille, tytöille ja pojille kotitöitä ja tasa-arvoa. Tai imuroi nalkuttamatta, kun se toinen tekee sitä sudokua. Tai, mikä on vielä vaikeampaa, tehdä se sudoku itse valmiiksi ihan hyvällä omatunnolla, kun se puoliso imuroi.

Tässä tarinassa oli sanoitettu aivan liian monen parisuhteen tarina. Itse haluan uskoa, että menneiden vuosikymmenten asenne näkyy vuosi vuodelta vähemmän, mutta vielä se ehtii myrkyllisellä voimallaan lopettaa useita parisuhteita. Kyse ei ole ihmisten pahuudesta, vaan ihmisten laiskuudesta. Ihminen on laiskimmillaan silloin, kun hän hiki hatussa hinkkaa sitä saatanan tiskipöydän pintaa kiiltäväksi, tietämättä edes, että miksi, mutta kun niin teki oma äitikin ja mummu, joista toinen on lojunut jo haudassakin vuosikymmeniä, mutta henki roikkuu keittiön katossa tarkkailemassa, että koti on varmasti tarpeeksi siisti sille, että voi kymmeneksi minuutiksi mennä lepäämään.

Ihminen on laiska, koska hän ei riko kaavaa, vaan ottaa kaiken annettuna. Siten pääsee helpommalla, koska ei tarvitse kurkistaa epämukavuusalueille. Siksi niin moni pysyy paskassa parisuhteessaankin, koska niin pääsee helpommalla, eikä tarvitse tehdä elämässään muutosta, jossa pitäisi taas mennä sinne epämukavuusalueellensa.

Uhrautuja ja marttyyri keksii kyllä kymmenittäin tekosyitä sille, että ei tee muutosta elämällensä ja lähde esimerkiksi paskasta parisuhteestaan. Aina on joku este, joka on tiellä muutokselle. Siihen on sitä paitsi jäänyt koukkuun, että saa aloittaa joka aamunsa manailemalla onnetonta elämäänsä, joka on vieläpä jonkun muun vika, oma ei missään tapauksessa, koska sen tunnustaminen veisi uhrautumiselta pohjan. Paska pomo, paska puoliso, paska yhteiskunta ja paska maailma.

Mutta omasta vastuusta ja omista valinnoistaan kukaan ei saa muistuttaa, koska se on syyllistämistä ja syyllistää ei saa koskaan, kun se tuntuu niin pahalta.

Saa syyllistää ja pitääkin syyllistää.

Mitä niihin kahleisiin menneisiin sukupolviin tulee, niin moni vie ne hautaan saakka. Ne jotka eivät vie, elää ihan onnellisen elämän.

Omannäköisensä.

Lue myös

X