”Lapsia en ole kaivannut päivääkään, minä vaan olen tällainen ja se on täysin ok”

”Huomasin, että etsit somessa tarinoita vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Hienoa, että olet valinnut tämän aiheen.  Tässäpä siis oma tarinani:

On sanottava, etten koe, että olisin koskaan varsinaisesti edes tehnyt valintaa tämän asian osalta. Koen, että se on minussa synnynnäinen ominaisuus. Jo lapsena tiedostin, että ajatus äitiydestä ei tunnu minusta mitenkään omalta ja se jopa ahdisti. Olen aivan pienenpienestä lapsesta asti kokenut valtavaa hoivaviettiä eläimiä kohtaan, mutta minulla ei ole samanlaista hoivaviettiä lapsia kohtaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, että tekisin, tai edes toivoisin kenellekään lapselle mitään pahaa. Minulla vaan ei ole halua hoivata lasta elämässäni, enkä voi sille mitään.

Olen 37-vuotias ja kun olin teini-ikäinen, vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ei juuri puhuttu. Oli yhä vahva normi, että elämänpolkuun kuuluu lasten hankkiminen. Muistan olleeni teini-iässä hieman ahdistunut siitä, että lapsiin kohdistuvaa hoivaviettiä ei vieläkään kuulunut eikä näkynyt. Ajattelin, että minunkin on joskus pakko hankkia lapsia, jos aion olla parisuhteessa, joten sen on pakko jossain vaiheessa ilmaantua. Yritin herätellä sitä mm. menemällä TET-harjoitteluun päiväkotiin. ”Altistin” itseäni pienille lapsille paljon. Mutta mikään ei muuttunut. Kun aloitin ensimmäisiä parisuhteita, pelkäsin valtavasti raskaaksi tulemista. Tiesin, että itse haluaisin tehdä abortin, mutta koska parisuhteessa ”kuuluu” hankkia lapsia, se voisi tarkoittaa, että olen nalkissa ja joudun elämään elämää, jota en itselleni halua. Nykypäivänä nämä ajatukset tuntuvat hullunkurisilta, mutta maailma oli silloin vuosituhannen vaihteen aikaan vielä melko erilainen.

Kun olin noin parikymppinen, saapui keskuuteemme Facebook. Taannoin muistaakseni jokin lehtiartikkeli oli otsikoitu, että ”sosiaalinen media lisää vapaaehtoista lapsettomuutta”, tai muuta vastaavaa. Muistan hihitelleeni itsekseni tästä, koska vaikka en usko sen oikeastaan olevan sinällään mikään suuri tekijä, se kuitenkin tottavie vaikutti minun elämääni. Facebookista löysin ryhmän, joka oli omistettu vapaaehtoisesti lapsettomille ihmisille. Silloin tajusin, että herranjestas, muutkin ihmiset ajattelevat aivan samoin. Siihen asti olin ajatellut, että olen tyyliin ainoa maailmassa, tai ainakin Suomessa. Siihen aikaan ryhmässä oli vain parisataa jäsentä (nykyään parituhatta), mutta se oli aivan valtava helpotus. Tajusin, että minussa ei ole mitään vikaa. Muussa maailmassa on se vika, kun olen joutunut kokemaan tällaisia tunteita.

Tämä sai minussa aikaan halun alkaa kohentaa vapaaehtoisesti lapsettomien ihmisten asemaa maailmassa. En halunnut yhdenkään teinin enää kokevan samoja tunteita, mitä olen itse kokenut. Vuonna 2012 perustettiin Vapaaehtoisesti Lapsettomat ry ja olin tästä haltioissani! En vielä silloin ollut mukana porukassa, sillä yhdistystoiminta oli minulle silloin vielä hyvin vierasta. Vuonna 2016 kuitenkin luin Facebookista postauksen, jossa kerrottiin, että yhdistys tarvitsee uuden hallituksen, tai se lakkautetaan. Nostin heti lapasen pystyyn, että minä tulen. En todellakaan halunnut, että Suomen ainoa vapaaehtoisesti lapsettomien asiaa ajava yhdistys lakkaa olemasta. Olen siitä asti ollut mukana yhdistyksen hallituksessa ja olen siitä valtavan iloinen. Meillä on ihana porukka, jolla kaikilla on halu muuttaa maailmaa aavistuksen paremmaksi. Välillä saan kuulla, että yhdistyksen kannanottojen löytäminen on ollut jollekin sellainen samanlainen helpotuksen kokemus, kuin itselleni aikoinaan Facebookin ”velaryhmien” löytäminen. Silloin aina tiedän, että jotain on tehty oikein.

Nykyään elän hyvin onnellisena vapaaehtoisesti lapsettomana. Puolisoni on myös vapaaehtoisesti lapseton. Perheeseemme kuuluu kissa ja rakastan yhä kaikkia eläimiä täydellä sydämelläni. Lapsia en ole kaivannut päivääkään. Minä vaan olen tällainen ja se on täysin ok.”