Havaintoja parisuhteesta

Kasvatan lapsestani terroristia

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta

Kasvatan lapsestani terroristia.

Tämä on totta, jos on uskominen kommentoijaa, joka pahastui siitä, että annoin lapseni laulaa junassa vuosia sitten. Olenkin miettinyt uutisia katsoessani, että onkohan terrori-iskuihin syyllistyneet kaikki olleet juurikin lapsena junassa laulaneita. Onhan se sietämätöntä. Kuunnella pienen lapsen heleää ääntä kesken hyvän murjottamisen tai kovaan ääneen puhelimeen puhumisen. Ja mitä siitä voi pahimmillaan seurata. Ajatelkaa, että lapsesta kasvaakin sietämätön julkisissa kulkuvälineissä höpöttäjä ja pyrkiessään bussista ikkunapaikalta pois, sanookin vierellä istuvalleen, että anteeksi jäisin seuraavalla pysäkillä pois, eikä perinteiseen tapaan runno itseään sanaakaan sanomatta bussista ulos. Kyllä pahalla katsottaisiin näillä leveyspiireillä.

Sain vuosia sitten kutsun lapsille suunnattuun ravintolapäivään. Siinä ideana on tuoda lapset ravintolaelämään mukaan. Älkää nyt viitsikö. Jos niitä hoilaavista ihmisperkeleistä on juuri päässyt eroon junan saapuessa asemalle, niin ei niitä sinne ravintolaan pidä enää päästää huutamaan ja käyttäytymään huonosti. Niin eräs rouvaihminen mielipidekirjoituksessaan ilmoitti. Ravintolat ovat nykyään huonosti kasvatettujen lasten temmellyskenttiä. Näinhän se on.

Ravintolat pitää vallata takaisin meille hyvin käyttäytyville hiljaisille aikuisille. Ja pikkujouluaikaan tämä usein onnistuukin. Kylläpä ravintolat täyttyvät sivistyneistä hyvin käyttäytyvistä aikuisista. Menisi tunnelma pilalle, jos ravintolaan punkisi lapsia kovaäänisesti lauleskelemaan. Perkele, siinähän menisi meidän aikuisten pasmat aivan sekaisin, kun viimeinkin olemme päässeet sivistyneesti sammumaan, huutamaan kovaan ääneen ja panemaan vieraita ihmisiä. Huonosti käyttäytyvät lapset pilaisivat kaiken tunnelman.

Japanilainen pariskunta kehitteli lehtitietojen mukaan ravintolaongelmaan hienon ratkaisun. He olivat pistäneet pienen lapsensa tavarasäilytyskaappiin siksi ajaksi, kun olivat itse illastamassa. Satunainen ohikulkija oli hämmstyksekseen kuullut kaapista itkua ja hakenut vartijan paikalle, joka kaapin avattuaan nosti itkevän lapsen ulos. Siinäpä oivallinen idea Suomenkin oloihin. Lapsikaapit. Ne voisi sijoittaa ravintoloiden eteisauloihin ja lapset voitaisiin jättää kuin takit narikkaan ruokailun ajaksi. Narikkalappu olisi syytä vain pitää tallessa, että saa illemmalla sitten oman lapsen kaapista takaisin.

Olisihan siinä tietysti työntekijä vahtimassa, että lapsikaapeissa olevilla lapsilla olisi kohtuullisen hyvät oltavat. Mutta tämä ratkaisisi niin monet pulmat. Ravintolaan pääsy ei kaatuisi siihen, että ei saa lapsenvahtia paikalle ja kenekään ravintolassa olevan oikean ihmisen ei tarvitsisi kärsiä äänistä, jotka lähtisivät sietämättömistä lapsista.

Sitten on vielä se pahin kaikista. Näky, joka pilaa monen elämän. Tapahtumasta on otettu kuvia ja julkaistu sosiaalisessa mediassa. Nettiin on kirjoitettu mielipiteitä, että enhän minäkään julkisella paikalla pippeliä ota esille. Tiedättehän, mistä minä puhun. Vaarasta, joka saattaa vaania minkä tahansa kulman takana. Nimittäin äiti, joka rintaruokkii pientä lastansa. Kylläpä se aiheuttaa pahennusta Erkissä, jonka joutuu tuijottaa vierasta tissiä, ryystäessään samalla noutokahvia paperimukistaan. Näky on niin ahdistava, että se pitää vuodattaa nimettömänä kommenttina netin loputtomaan pahennuslaariin. Siinä se Erkki kahvia ryystäessään miettii, että miksi pitää julkiselle paikalle tulla tissiä näyttämään.

Onhan tämä ihan kauheaa. Maailma täynnä lapsia, jotka käyttäytyvät huonosti. Koska meidän koko ajan hyvin käyttäytyvien aikuisten silmissä se näyttää vain pahalta. Niin kuin asian panee sanoiksi nimimerkki autoileva rouva, joka paheksuu alakoululaisten holtitonta liikennekäyttäytymistä. Että suojatiellekin säntäillään ihan tuosta vain.

Saanen sanoa rouvalle muutaman asian. Lapsi on vielä luonnostaan utelias ihminen. Hän saattaa kesken suojatien ylityksen nähdä tien reunalla jotain hämmentävän kaunista, jota säntäilee katsomaan. Me voitaisiin vaikka ottaa vähän oppia lapsiltamme. Päästäisimme vähän irti tästä kaikkivoipaisuuden harhasta ja sääntöviidakossa kahlaamisesta. Katsos, junassa laulava lapsi on jotain hämmentävän kaunista. Ravintolassa äänetelehtivä lapsi on jotain elämään kuuluvaa ja äitinsä rintaa imevä vauva vertauskuva koko maailman kauneudelle. Sitä paitsi, se ei ole vain meidän kännykkää auton ratissa näpräävien aikuisten oikeus käyttäytyä välillä huonosti. Meillä ei voi olla siihen lajiin yksinoikeutta.

Lapsen ääni on aina tulevaisuuden ääni. Joskus se ääni on huutava. Toisella kertaa se voi olla itkevä. Kunnes taas tulee se kerta, jolloin lapsen ääni kaikuu kikatuksena tai mitä ihanampana lauluna. Jokainen ääni niistä mahtuu tähän maailmaan.

Minä jatkan lasteni kasvattamista terroristiksi, kun olen hyvälle alulle päässyt.

X