Liian kevyin perustein erottu
Yleisesti kuultu lause liittyen eroihin:
”Ehkä ihmiset eroavat liian kevyin perustein, kun arki tulee vastaan, eikä parisuhde olekaan enää alkuajan huumaa ja rakkaudellista orgastista ilotulitusta ja sitä tylsää, harmaatakin arkea ei sitten kestäkään.”
Tarkastellaan hetki tätä myyttiä, joka väittää nykyihmisten eroavan liian kevyin perustein.
Ensinnäkään en usko, että kukaan eroaa liian kevyin perustein. Ihan jo siitäkin syystä, että kukaan ulkopuolinen ei voi määrittää rajoja eron syiden kevyydelle. Jos niin tekeekin, niin sen tekee omista arvomaailmoista ja omista mielipiteistään käsin ja tulee samalla asettaneeksi itsekkäästi rajan sille, mikä on liian kevyt syy ja mikä taas ei.
Se kun menee niin, että ihmiselle, jolle toisen ihmisen eron syy tuntuu ”liian kevyin perustein” tehdyltä saattaa eronneelle ihmiselle olla hyvinkin raskauttava syy. Siksi ihminen, joka kuvittelee tietävänsä toisten ihmisten puolesta paremmin ja kuvittelee omaavansa jotenkin ylevämmät ja paremmat arvot, on lähtökohtaisesti kuvitelmissaan väärässä ja ottaa ihmisen sijaan tuomitsijan aseman asettaen itsensä korkeammalle jalustalle kuin muut.
Tämä ”liian kevyin perustein” on muutenkin vaarallinen myytti ja fraasi. Se lisää eroihin liittyvää häpeää ja saa varmasti sellaisiakin ihmisiä pysymään parisuhteissaan, joiden olisi siitä pitänyt jo aikoja sitten lähteä. Koska väitän rohkeasti, että maassamme on selvästi enemmän sellaisia parisuhteita, joissa ei ole enää mitään järkeä ja jotka pitäisi todellakin lopettaa kuin parisuhteita, jotka lopetetaan ”liian kevyin perustein”.
Kukaan ei lopeta parisuhdettaan liian kevyesti. Jos pariskunta on päättänyt tehdä eropäätöksen, joko yhteisestä päätöksestä tai toisen osapuolen aloitteesta, niin tuskin kyseessä on liian kevyin perustein tehty ero. Koska heille se ei sitä ole, vaikka se saattaisi joidenkin toisten silmiin siltä näyttää. Kyseessä on vain erilainen tapa suhtautua parisuhteisiin.
Ei kaikkien tarvitse kääntää jokaista kiveä ja kantoa ja katsella kymmeniä vuosia suhteen kipuilua. Ei kaikkien ole pakko käydä vuosien pariterapiaa saadakseen parisuhdettaan toimimaan, jos he sen sijaan tekevät päätöksen vain erota. Se ei silti ole millään tavalla tuomittavampaa kuin mikään muukaan tapa olla parisuhteessa tai olla olematta. Se on vain yksi tapa.
Kuten olen sanonut, niin joissakin tapauksissa sitä parisuhteen pituutta ihannoidaan jopa niin paljon, että täysin toimimattomassa parisuhteessa suostutaan kituuttelemaan vuosikymmenestä toiseen. Koska se on merkki jostain ylevämmästä tavasta suhtautua parisuhteeseen, että se kestää koko loppuelämän. Toimiva parisuhde kestää sen loppuelämän ihan itsestään ja sehän on vain kaunista. Toimimattomien parisuhteiden ei edes ole tarkoitus kestää.
Eikä tämä asia liity mitenkään arkeen tai arjen kestämättömyyteen. Se on silkkaa ihmisen aliarviointia ja panettelua väittää, että ihminen eroaa, koska ei kestä arkea. Elämä koostuu lähtökohtaisesti arjesta. Tässäkin on olemassa jokin olettama, että arjen kuuluu olla jonkunlaista. Ihminenhän itse muodostaa ympärilleen arjen. Jos siitä tekee tarkoituksella liian tasaista ja liian harmaata, niin sehän ei ole arjen syy, vaan ihmisen.
Kukaan ei ole koskaan väittänyt ja kukaan ei odota, että rakkaus on yhtä orgastista taidetta. Kukaan ei kuvittele, että alkuaikojen lähes psykoottinen tunne tai nymfomaaninen seksi jatkuu sellaisenaan parisuhteen jokainen hetki ja jokainen vaihe. Jos sellaisia ihmisiä on, niin he kärsivät ehkä maniasta tai muusta mielen häiriötilasta.
Ihminen ei eroa siksi, että arki onkin pyykkien pesemistä, pienen lapsen yöllisiä kantamisia ja automarketin leveiden käytävien läpi kävelemistä. Ihminen eroaa siksi, että kaiken sen arjen rinnalla parisuhde ei anna ihmiselle enää sitä, mitä parisuhteesta itselleen haluaa. Kyse saattaa olla niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin että suhteessa on kaksi toisilleen sopimatonta ihmistä. Jos kaksi toisilleen sopimatonta ihmistä päättää erota, niin kyse ei ole ”liian kevyin perustein” tehdystä erosta, vaan halusta saada jotain muuta elämäänsä ja loppujen lopuksi kyse on kahden huonosti voivan ihmisen paremmasta hyvinvoinnista.
Sitten kun siihen ratkaisuun tulee ulkopuolelta ihminen sanomaan, että ”liian kevyin perustein” erottu, niin tulee syyllistäneeksi eroajat aivan suotta. Samalla tulee asettaneeksi itsensä parisuhdejumalan asemaan oikeuttamalla itsensä arvioimaan itselle tuntemattoman parisuhteen tilan ja toisten ihmisten päätökset. Tilanteessa, jossa tuomitsija ei ole elänyt päivääkään eroavan parin parisuhdeaikaa.
Jos ihminen päättää jatkaa parisuhteessa, jossa ei ole enää rakkautta nimeksikään, koska arvelee eron olevan liian raju ja rankka toimenpide, niin annettakoon ihmisen olla siinä parisuhteessa. Jos ihminen päättää lopettaa parisuhteen, jossa ei ole enää rakkautta nimeksikään, koska arvelee eron tekevän hyvää hänen omalle hyvinvoinnilleen, niin annettakoon ihmisen erota siitä parisuhteesta. Ulkopuolelta arvioiminen ja tuomitseminen on aivan turhaa, moukkamaista ja aiheetonta.
Seuraavan kerran, kun tulee mieleen arvioida tai tuomita toisten ihmisten päätökset ja valinnat, niin kannattaa pysähtyä peilin eteen ja kysyä itseltään, että mikä on se tarve itsensä sisällä, joka saa avaamaan sanaisen arkkunsa ihmisiä kohti, joita ei edes tunne? Miksi pitää saada syyllistää tai tuomita? Usein vastaus saattaa löytyä omista haavoista.
Annetaan ihmisten hoitaa omat parisuhteensa ja eronsa heille itselleen parhaimmalla tavalla, koska muillehan ne eivät oikeastaan edes kuulu. Eiköhän meillä riitä tekemistä ihan niiden omien parisuhteittemme kanssa.
Kommentit
Kahden eron jälkeen tajusin, etten pysty mitenkään parisuhteeseen. Erot ovat opettaneet minua eniten itsestäni. Ei minun kaltaisen ihmisen pidä elää parisuhteessa. Olen paljon onnellisempi yksin. Mutta onneksi liitoista sain lapsia. Joten mikään yksinäinen sinkku en ole. Ei parisuhde-elämä vaan sovi kaikille.
Kommentit
Kiitos tästä kirjoituksesta! Niin hyvin tiivistetty, mikä itseä raivostuttaa ihmisten suhtautumisesta toisten parisuhteisiin. Toivottavasti tämä tavoittaisi myös noita ”parisuhdejumalia”, jotka niin mielellään tuomioita jakavat.
Väittäisin, että maassamme on molempia, sekä parisuhteessa kärvistelijöitä että niitä, jotka eroavat kärjistetysti liian kevyin perustein. Parisuhteeseen kuuluu arki, silti erään treffikumppanin kanssa keskusteltuani aiheesta meni hän ihan vaikeaksi ja piti arjen mainitsemista parisuhteen tappajana. Exäni kanssa parisuhde oli mahtavas, kun oltiin arjesta pois, vähäinenkin arki aiheutti hänelle paniikin, joka purkautui pettämisenä, haukkumisena ja parisuhteen välttelynä. Hän ihannoi kaveriensa uusia suhteita ja sitä ihastumisen tunnetta, alku- huuman seksiä, epä- arkea. Koki mun kanssa elämisen tylsäksi, koki ansaitsevansa parempaa, vaikkei juuri mitään koskaan antanut suhteelle tai tehnyt toisen eteen, osoittanut millään tavalla arvostavansa. Kolme vuotta erosta kellossa oli toinen ääni, ei ollut mun jälkeen heti tullut suhde ollut parempi. Hän kyllästyi arkeen siinäkin, mutta kaipasi takaisin siihen arkeen, jossa kumppani oli taistellut yksin sen parisuhteen eteen ja jossa oli saanut elää kuin Ellun kana Hiltonin hotellissa. Kaksi toisilleen sopimatonta on todennäköisin eron syy, nykyään kun suurin osa tuntuu menevän suhteeseen hetken huuman ja ihastuksen voimin huomatakseen vasts suhteessa olevansa parisuhteessa ihmisen kanssa, joka ei jaa samoja arvoja, tulevaisuuden toiveita tai yhteisiä tavoitteita. Sänkyyn hypätään heti ja se toimii monella päätöksen sinetöivänä asiana. Samankaltaisen kumppanin kanssa taas ei olla valmiita pariutumaan, kun alussa jo itketään näiden räjähtelevien orgastisten ihastusten perään. Parisuhde alkaa vasta, kun alkaa arki. Toiselta ei voi pelkästään odottaa, toisen tavat rakastaa voivat olla erilaiset. Tärkeää on myös antaa, rakastaako sitä toista myös niin kuin se toinen toivoo itseään rakastettavan vai tuleeko suhteeseen minä- kierre, jolloin keskittyy vaan siihen negatiiviseen ja siihen, mitä ei saa? Joka päivä kumppaniinsa tulisi rakastua uudelleen, samankaltaisuus auttaa tässä räjähteleviä tunteita paremmin, molempien vastuulla on huolehtia silloin romantiikasta eikä väsymys ole riittävä syy kun vaakalaudalla on tulevaisuus ja parisuhde. Toisesta pitäisi saada energiaa, siksi kumppaninvalinta on niin tärkeä asia ja siksi kumppaninvalinnassa olisi tärkeää ottaa huomioon myös muuta, kuin ne perhoset vatsassa, jotka eivät suhdetta enää pidä kasassa, kun mitään muuta yhteistä ei ole kuin että molempia väsyttää. Erosin, koska kumppanin valinnassa olin sulkenut silmäni epätoivoisena kaikelta ja päädyin yhteen ihmisen kanssa, jonka mielestä kotityöt olivat naisten hommaa ja jonka tarpeet menivät kaiken edelle, kumppanin jonka kanssa ei edes keskustelemalla saanut apua mihinkään, vaan kaikesta tuli valtataistelua. Kumppanin joka jo alussa ennen ongelmia sanoi, ettei aio taistella parisuhteen eteen yhtään, minkä myöhemmin ymmärsin, kun pienistä riidoistakin hän poistui pettämään, mitätöi ja oli valmis heittämään kadulle asumaan. Tein valinnan perhosten vuoksi, mutta väkisin jatkoin pään lyömistä seinään. Jos pystyin sen kaltaiseen rakkauteen häntä kohtaan, millaiseen kykenen sitä kohtaan, joka oikeasti jakaa myös sen arjen ja kumppanuuden. Ehkä kyse on siis enemmän tästä ajasta, isovanhemmillamme oli sitä arkea ilman helpotuksia huomattavasti enemmän ja kumppanuus- avioliitot ovat kestäneet. Silloin tutustuit yhteen ja teit sen yhden kanssa elämän. Nyt pettäminen Tinder- valikoimineen on helppoa, kumppani valitaan kymmenistä ihastumisen perusteella, tulee arki ja kumppani ei ollutkaan sitä mitä endorfiini- huuruissa luuli, minkä jälkeen Tinderit sun muut palvelimet antavat kuvan, että ruoho on vihreämpää toisella puolen. Monesti ei ole, samaa se on jos ei jopa keltaista, kun se arki astuu kehiin ja kumppani on jälleen valittu alkuhuuruisten ihastumisten ja epätoivon säestyksellä. Tämä aikakausi tuottaa epätoivoisia ihmisiä, itsekeskeisiäkin, moraalisesti löyhiä. Se tuottaa ihmisiä, jotka ovat läheisriippuvaisia ja ihmisiä, joista tulee sitoutumiskammoisia. Kyllä, moni vitkuttaa huonossa suhteessa pitkään, mutta osa hyppii suhteesta toiseen suhteidenkin aikana myös vähän turhan kevyin perustein.
Kahden eron jälkeen tajusin, etten pysty mitenkään parisuhteeseen. Erot ovat opettaneet minua eniten itsestäni. Ei minun kaltaisen ihmisen pidä elää parisuhteessa. Olen paljon onnellisempi yksin. Mutta onneksi liitoista sain lapsia. Joten mikään yksinäinen sinkku en ole. Ei parisuhde-elämä vaan sovi kaikille.