Liian kevyin perustein erottu

Yleisesti kuultu lause liittyen eroihin:

”Ehkä ihmiset eroavat liian kevyin perustein, kun arki tulee vastaan, eikä parisuhde olekaan enää alkuajan huumaa ja rakkaudellista orgastista ilotulitusta ja sitä tylsää, harmaatakin arkea ei sitten kestäkään.”

Tarkastellaan hetki tätä myyttiä, joka väittää nykyihmisten eroavan liian kevyin perustein.

Ensinnäkään en usko, että kukaan eroaa liian kevyin perustein. Ihan jo siitäkin syystä, että kukaan ulkopuolinen ei voi määrittää rajoja eron syiden kevyydelle. Jos niin tekeekin, niin sen tekee omista arvomaailmoista ja omista mielipiteistään käsin ja tulee samalla asettaneeksi itsekkäästi rajan sille, mikä on liian kevyt syy ja mikä taas ei.

Se kun menee niin, että ihmiselle, jolle toisen ihmisen eron syy tuntuu ”liian kevyin perustein” tehdyltä saattaa eronneelle ihmiselle olla hyvinkin raskauttava syy. Siksi ihminen, joka kuvittelee tietävänsä toisten ihmisten puolesta paremmin ja kuvittelee omaavansa jotenkin ylevämmät ja paremmat arvot, on lähtökohtaisesti kuvitelmissaan väärässä ja ottaa ihmisen sijaan tuomitsijan aseman asettaen itsensä korkeammalle jalustalle kuin muut.

Tämä ”liian kevyin perustein” on muutenkin vaarallinen myytti ja fraasi. Se lisää eroihin liittyvää häpeää ja saa varmasti sellaisiakin ihmisiä pysymään parisuhteissaan, joiden olisi siitä pitänyt jo aikoja sitten lähteä. Koska väitän rohkeasti, että maassamme on selvästi enemmän sellaisia parisuhteita, joissa ei ole enää mitään järkeä ja jotka pitäisi todellakin lopettaa kuin parisuhteita, jotka lopetetaan ”liian kevyin perustein”.

Kukaan ei lopeta parisuhdettaan liian kevyesti. Jos pariskunta on päättänyt tehdä eropäätöksen, joko yhteisestä päätöksestä tai toisen osapuolen aloitteesta, niin tuskin kyseessä on liian kevyin perustein tehty ero. Koska heille se ei sitä ole, vaikka se saattaisi joidenkin toisten silmiin siltä näyttää. Kyseessä on vain erilainen tapa suhtautua parisuhteisiin.

Ei kaikkien tarvitse kääntää jokaista kiveä ja kantoa ja katsella kymmeniä vuosia suhteen kipuilua. Ei kaikkien ole pakko käydä vuosien pariterapiaa saadakseen parisuhdettaan toimimaan, jos he sen sijaan tekevät päätöksen vain erota. Se ei silti ole millään tavalla tuomittavampaa kuin mikään muukaan tapa olla parisuhteessa tai olla olematta. Se on vain yksi tapa.

Kuten olen sanonut, niin joissakin tapauksissa sitä parisuhteen pituutta ihannoidaan jopa niin paljon, että täysin toimimattomassa parisuhteessa suostutaan kituuttelemaan vuosikymmenestä toiseen. Koska se on merkki jostain ylevämmästä tavasta suhtautua parisuhteeseen, että se kestää koko loppuelämän. Toimiva parisuhde kestää sen loppuelämän ihan itsestään ja sehän on vain kaunista. Toimimattomien parisuhteiden ei edes ole tarkoitus kestää.

Eikä tämä asia liity mitenkään arkeen tai arjen kestämättömyyteen. Se on silkkaa ihmisen aliarviointia ja panettelua väittää, että ihminen eroaa, koska ei kestä arkea. Elämä koostuu lähtökohtaisesti arjesta. Tässäkin on olemassa jokin olettama, että arjen kuuluu olla jonkunlaista. Ihminenhän itse muodostaa ympärilleen arjen. Jos siitä tekee tarkoituksella liian tasaista ja liian harmaata, niin sehän ei ole arjen syy, vaan ihmisen.

Kukaan ei ole koskaan väittänyt ja kukaan ei odota, että rakkaus on yhtä orgastista taidetta. Kukaan ei kuvittele, että alkuaikojen lähes psykoottinen tunne tai nymfomaaninen seksi jatkuu sellaisenaan parisuhteen jokainen hetki ja jokainen vaihe. Jos sellaisia ihmisiä on, niin he kärsivät ehkä maniasta tai muusta mielen häiriötilasta.

Ihminen ei eroa siksi, että arki onkin pyykkien pesemistä, pienen lapsen yöllisiä kantamisia ja automarketin leveiden käytävien läpi kävelemistä. Ihminen eroaa siksi, että kaiken sen arjen rinnalla parisuhde ei anna ihmiselle enää sitä, mitä parisuhteesta itselleen haluaa. Kyse saattaa olla niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin että suhteessa on kaksi toisilleen sopimatonta ihmistä. Jos kaksi toisilleen sopimatonta ihmistä päättää erota, niin kyse ei ole ”liian kevyin perustein” tehdystä erosta, vaan halusta saada jotain muuta elämäänsä ja loppujen lopuksi kyse on kahden huonosti voivan ihmisen paremmasta hyvinvoinnista.

Sitten kun siihen ratkaisuun tulee ulkopuolelta ihminen sanomaan, että ”liian kevyin perustein” erottu, niin tulee syyllistäneeksi eroajat aivan suotta. Samalla tulee asettaneeksi itsensä parisuhdejumalan asemaan oikeuttamalla itsensä arvioimaan itselle tuntemattoman parisuhteen tilan ja toisten ihmisten päätökset. Tilanteessa, jossa tuomitsija ei ole elänyt päivääkään eroavan parin parisuhdeaikaa.

Jos ihminen päättää jatkaa parisuhteessa, jossa ei ole enää rakkautta nimeksikään, koska arvelee eron olevan liian raju ja rankka toimenpide, niin annettakoon ihmisen olla siinä parisuhteessa. Jos ihminen päättää lopettaa parisuhteen, jossa ei ole enää rakkautta nimeksikään, koska arvelee eron tekevän hyvää hänen omalle hyvinvoinnilleen, niin annettakoon ihmisen erota siitä parisuhteesta. Ulkopuolelta arvioiminen ja tuomitseminen on aivan turhaa, moukkamaista ja aiheetonta.

Seuraavan kerran, kun tulee mieleen arvioida tai tuomita toisten ihmisten päätökset ja valinnat, niin kannattaa pysähtyä peilin eteen ja kysyä itseltään, että mikä on se tarve itsensä sisällä, joka saa avaamaan sanaisen arkkunsa ihmisiä kohti, joita ei edes tunne? Miksi pitää saada syyllistää tai tuomita? Usein vastaus saattaa löytyä omista haavoista.

Annetaan ihmisten hoitaa omat parisuhteensa ja eronsa heille itselleen parhaimmalla tavalla, koska muillehan ne eivät oikeastaan edes kuulu. Eiköhän meillä riitä tekemistä ihan niiden omien parisuhteittemme kanssa.