Lopeta jo toi mykkäkoulu

Mikä helvetti siinä onkaan, että jossain vaiheessa parisuhdetta se huomauttelemisen pakko voittaa ne kauniimmat sanat. Sitä pystyy helposti olemaan sanomatta puolisolleen rakkaudesta kertovat asiat, mutta ei missään tapauksessa niitä kritisoitavia asioita. Sitähän on sanottu, että parisuhde on siirtynyt saattohoitoon siinä vaiheessa, kun päivittäin kuulee enemmän niitä negatiivisia sanoja itsestään kuin positiivisia.

Nalkuttamiseksihan sitä kansankielellä sanotaan. Nalkuttaminen samoin kuin mykkäkoulu ovat parisuhteessa yhdenlaista väkivaltaa. Tai jos ei väkivaltaa, niin vallankäyttöä puhtaimmillaan. Molemmat äärimmäisen vittumaisia tapoja olla olemassa toiselle. Oireitahan ne vain molemmat ovat. Huonoja tapoja kertoa, että ei saa parisuhteessaan arvostusta ja huomiota.

Niinhän siinä yleensä käy, että kun toinen hyökkää aggressiivisesti päälle, niin toinen puolustautuu vetäytymällä. Nalkuttaminen johtaa mykkäkouluun ja negatiivinen kierre on valmis. Kumpaakaan tapaa ei tarvitse hyväksyä ja kestää. Kukaan ei kestä jatkuvaa arvostelun kohteena olemista, mutta ei myöskään sitä, että suusta ei tule muuta kuin hengitystä.

Hyvä teko ja hyvä sana johtavat toiseen hyvään tekoon ja hyvään sanaan. Kun parisuhde on ajautunut pisteeseen, jossa hyviä tekoja ja sanoja ei enää ole, niin välissä on jäänyt hyvin paljon asioita tekemättä ja sanoja sanomatta. Sitä kun ihminen haluaa olla arvostettu ja huomattu toiselle ihmiselle. Parisuhteen yksi suurimpia tehtäviä on tehdä rakastetustaan kaunis, haluttu ja haluttava. Se ei ikävä kyllä tapahdu itsestään eikä niin, että toinen vittuilee, minkä kiireiltään vain ehtii ja toinen vaikenee mykäksi. Se tapahtuu kauniilla sanoilla, arvostuksella ja helvetin voimakkaalla rakkaudella.

Suuri kysymys kuuluukin, että miksi ihmiselle, joka on se kaikkein rakkain, haluaa olla vittumainen? Eikö me olla parisuhteessa rakastamassa toisiamme, emmekä löytämässä vikoja? Jos näyttää siltä, että ei kelpuuta sitä toista ihmistä vierelleen, niin vähintä mitä hänelle voi tehdä, on päästää vapaaehtoisesti irti. On se kamalaa kuulla, kun suhteen toinen osapuoli julkisesti mollaa suhteen toista osapuolta. Pitäisikö sitä siirtyä peilin eteen kysymään itseltä kysymys, että miksi minä tässä sitten olen?

Tämä kaikki on niin kovin yksinkertaista. Ihmisen pitää voida tuntea olevansa rakastettu parisuhteessaan. Vieläpä niin, että rakkaus ei ole ehdoista kiinni. Kritiikille ja sanomiselle pitää olla vastaanottavainen, mutta väitän rohkeasti, että kukaan ei sitä ole jos päivästä toiseen ei muuta kuule kuin sitä kritiikkiä. Miksi se on niin paljon helpompaa sanoa kuin vaikkapa se, että kiitos tästäkin päivästä, jonka sain rakastaa rinnallasi. En haluisi rakastaa mitään päivää kenenkään muun kanssa kuin sinun. Olet minun elämäni rakkaus.

Loppuisi nalkutus ja mykkäkoulut.