Havaintoja parisuhteesta

Loppuelämäni ensimmäinen päivä

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Mietin yöllä Marco Bjurströmia.

Muistattehan tuon yhdeksänkymmentäluvulla musiikkiohjelmaa juontaneen energiapakkauksen. Miksi minä häntä mietin, kysytte.

Näin hänet illalla euroviisuraadissa. Hän ei näyttänyt aivan samalta kuin silloin musiikkiihjemassa lanteitaan heiluttamassa. Hän oli vanhentunut. Arvokkaasti ja charmantilla tavalla, ei siinä mitään, mutta silti vanhempi kuin silloin joskus.

Sitä toisinaan havahtuu siihen, että oman nuoruuden aikakauden ihmiset vanhenee. Huomasin jokin tovi sitten Helsingin Sanomista Samuli Putron viisikymmentävuotis haastattelun. Olin, että ei saatana voi olla mies viittäkymmentä. Kunnes aloin sormillani laskemaan omaa ikääni ja olin, että ai niin tosiaan.

Ikä on vain numero. Sanovat he, joilla sitä on vasta pieni luku osoittaa. Itsekin käytin tuota rienaavaa lausetta nuorena ja nättinä. Nyt hieman varttuneempana ja partakarvoista harmaantuneena en käytä lausetta enää. Ikä kertoo ihmiselle paljon asioita.

Muistan ajan, kun olin kaksikymmentä ja jotain. Kävin osatamassa Arnoldsin donitseja sikspäkin. Söin kaikki samana iltana. Syödessäni heilutin samalla hieman vasenta jalkaani ja liikuin sen verran, että vessassa ja jääkaapilla. Aine vaihtui niin nopeasti kropassa, että ei tarvinnut käyttää julkisia. Meni vaan mukana. Kuuden donitsin jälkeen sitä meni seuraavana aamuna puntariin ja kilo oli lähtenyt painosta. Ihan vain jalkaa heiluttamalla.

Suora leikkaus vappuaattoon 2021. Lupasin lapsille vappumunkeiksi Arnoldsin donitsit. Sikspäkki mukaan lapsille herkuiksi. Siinä olisi koko viikonlopuksi. Itse en syönyt niistä yhtään. Silti kun aamulla kävin puntarissa, niin painoa oli kerääntynyt kropan ympärille puoli kiloa lisää. Ihan vain siksi, kun kävi nuuhkimassa donitsibaarin ilmaa.

Perkele, että jos joku parikymppinen huutelee donitsi suupielessään, että ikä on vain numero, niin mulkaisen pahasti toisella sivusilmälläni.

Ei nimittäin liiku aine kropassa samalla tavalla kuin joskus. Ei auta vaikka liikuttaa molempia jalkoja yhtä aikaa. Ei siinä paino tipu, mutta jalka kramppaa. Aineenvaihdunta on kuin Pendolino pakkasella. Ei saatana liikahda.

Aamuyöstä Marco vaihtui Dannyyn. Aloin ajatella Dannya. Sitä kuinka hän kuumottelee vielä äärivarttuneessa miehen iässä nuoria naisia kuin kesäaurinko peltikattoja. Ei hänelläkään enää aine vaihdu ja kuusi donitsia on vain märkä muisto nuoruudesta, mutta hän posottaa silti menemään kuin vanha höyryjuna. Savu vain nousee piipusta, kun kesäkatu polttaa miestä. Ajatus antoi lohtua.

Uneen se ei vielä johdattanut. Aikaisin aamusta saapui kutenkin mielenrauha. Ajatukseen pomppasi kuin anteeksiantavana enkelinä Aira Samulin. Siinä kohtaa ajattelin, että kaikki on todella hyvin, vaikka aine ei vaihdukaan ja donitsi on kropalle ihan liikaa.

Minun on pakko myöntää, että saatan pikkuisen rakastaa Aira Samulinia. Sillä joka kerta tästä eteenpäin , kun mieleni ei rauhoitu nukkumaan, niin en laske lampaita, vaan mietin Airaa. Eikä minun tarvitse selittää, että miksi. Kyllä te tiedätte.

Siihen ajatukseen viimein nukahdin. Kello soi siitä kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Nivelet naksahtivat kuin marssimusiikin tahdissa kävellessäni vessaan. Pelistä minua katsoi silmiin olento ja sen olennon nähtyäni en enää ihmetellyt, että Samuli Putrokin on jo viisikymmentä.

Hymyilin pelikuvalle. Join kahdeksan kuppia kahvia ja päätin, että tänään syön yhden donitsin. Tulee, mitä tulee. Olen siinä iässä, että minun ei tarvitse hävetä enää mitään.

Loppuelämäni ensimmäinen päivä alkoi suotuisalla tunnelmalla.

 

Lue myös

X