Havaintoja parisuhteesta

”Löysin rakkausihmiseni, mutta minä en ollutkaan hänen”

Teksti:
Havaintoja parisuhteesta
”Tapasin vuosi sitten miehen. Tapasin unelmieni miehen, johon tulisesti rakastuin hyvin pian. Välillämme oli sitä todella selittämätöntä yhteyttä. En ole koskaan tuntenut sellaista tunnetta. Rakastuimme molemmat. Pian sen jälkeen kuitenkin elämän vaikeudet pakotti meidät erilleen. Ikävöimme ja kaipasimme toisiamme päivin öin. Kahden kuukauden hiljaiselon jälkeen tapasimme uudestaan. Jälleen kerran rakkaus roihusi niin oudolla tavalla, jota ei pysy selittämään. Olin onnellinen, olin rakastunut ja vierelläni oli se minun täydellinen rakkausihmiseni. Olin saanut kaiken ja enemmän. Tunsin tulleeni kotiin. Hänen syli oli minun turvasatama, maailman paras paikka. Avasin kaikki elämäni synkkyydet ja salat hänelle, myös ne mitä ei edes lähimmät ystäväni tiedä. Laskin suojamuurin ja uskalsin taas rakastaa ja luottaa. Hän, jossa kaikki oli kohdallaan oli tullut luokseni. Hän joka lupasi pysyä rinnallani aina.
Tuli syksy. Mieheni uupumus alkoi näkyä. Hänen hankala ex-puoliso varjosti suhdettamme kiristämällä miestäni. Olin tukena, yritin auttaa ja lupasin etten koskaan mene pois. Oli riitoja, mutta ne aina sovittiin. Yritimme saada uusioperheen kuvioita sopimaan yhteen. Tai minä yritin. Tietämättäni, että toinen ei yrittänyt vaikka niin väitti. Eräänä päivänä minulle selvisi, että mieheni oli valehdellut minulle. Jäi kiinni, että majailee ex-puolisonsa luona. Oli valehdellut isoista asioista. Tulin petetyksi, mutta olin valmis antamaan anteeksi ja yrittämään vielä lujemmin. Kunnes mieheni laittoi viestin, että ei halua olla kanssani enää. (Ja kyllä, näköjään myös 2020-luvulla voi toisen jättää whatsupin kautta.) Hän ei rakastanut minua enää kuten ennen, ei nähnyt enää meidän kauniita yhteisiä haaveita ja suunnitelmia. Ei halunnut enää olla kanssani. Silloin maailmani romahti. Miten eilen vielä rakasti ja tänään ei enää. En ymmärtänyt yhtään miten niin voi käydä. Syytin itseäni ja etsin vikoja itsestäni. Pakkohan minussa oli olla jotain vialla? Ja tietysti hädän keskellä yritin miestäni saamaan muuttamaan ajatukset erosta ja yritin, että hän näkisi sen kaiken hyvän ja rakkauden kaiken synkkyyden keskellä. Jälkeenpäin mietin, että se oli minulta huonosti toimittu. Erosimme. Hän sanoo, että yhä rakastaa minua ja ikävöi. Ja minä häntä. Rakastan häntä niin paljon, ettei ole sanoja sitä kertomaan. Mies sai masennus -diagnoosin. Kun on vaikeasti masentunut, ihmissuhteet kärsii. Uskon, että masennus on ollut ainakin osittain meidän rakkautemme tiellä. Kun elämässä ei näe mitään hyvää ja kaikki on mustaa, ei kykene näkemään sitä kaikkea rakkautta mitä edessä on.
 Emme ole kokonaan pystyneet olemaan toisistamme erossa. Nyt kipuilemme molemmat, mutta erillään. Kun nähdään, se sama mystinen vetovoima on edelleen läsnä. Kahden rakastavan ihmisen välinen intohimo. Minä tiedän, että hän on minun rakkausihmiseni, se jonka voi kerran elämässä kohdata. Vaikka hän vannoi ja sai minut uskomaan, että minäkin olin hänen, en kuitenkaan ollut. Se sattuu ja repii sydämeni kappaleiksi. En tiedä koska tuska helpottaa, en tiedä voinko enää koskaan tuntea sitä samaa tunnetta uudelleen, mitä hänen kanssaan. Salaa toivon, että syy on masennuksen, eikä siinä, että olin hänelle väärä ihminen. Kerroin sen hänelle, en tiedä oliko viisasta vai ei mutta halusin sanoa viimeiset sanat, ennen kuin hautasin meidän kauniin parisuhteen, unelmat ja haaveet lopullisesti myös omassa päässäni. En voi häntä väkisin pitää elämässäni ja koska rakastan, päästän irti. Vaikka se sattuu. Sattuu ihan hitosti joka päivä.
Mietin jälleen miten epäreilua elämä on. On epäreilua löytää oma rakkausihminen, mutta kuitenkaan sinä et ole hänen, vaikka niin luultiin. Olen kiitollinen, että tapasin hänet. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka sain hänen kanssaan viettää. Koska niissä hetkissä oli kaksi toisilleen täydellistä ihmistä. Yritän keskittää ajatukset kauniisiin muistoihin. Kuviin jossa on kaksi onnellista ja rakastunutta, siinä hetkessä toisilleen täydellisiä. En halua miettiä tulevaa, en halua suunnitella tulevaisuutta. Enkä koe olevani siihen edes valmis.
Tähän loppuun klisee, aika parantaa haavat. Niinhän se on. Mutta voiko sitä tyhjyyttä enää kukaan muu täyttää, sitä en tiedä. Siihen ei ole oppikirjassa vastausta.”
X