Mä en rakasta sua enää

”Siinä se istuu sohvalla eikä vastaa edes kysyttäessä.”

Puolison puhumattomuus on aihe, joka seuraa vuodesta toiseen blogiani. Yksi suosituimmista aiheista mistä pyydetään kirjoittamaan. Vielä suositumpi aihe on se kun puoliso ei kosketa. Kunhan aluksi opeteltaisiin puhumaan, niin se kosketus saattaisi seurata perässä. Usein puhumattomuus on nähdään vain miesten ongelmana, mutta sitä se ei ole. Eivät naisetkaan aina osaa sanoittaa asioita.

Meistä seitsemänkymmentäluvulla syntyneistä käytetään joskus termiä terapiasukupolvi. Se on hyvä ja kuvaava termi, jonka allekirjoitan täysin. Tarpeeksi pitkään kun lakaisee vaikeat aiheet maton alle niin jonain päivänä sinne ei enää mahdu lisää asioita. Meidän pitäisi puhua ne aiemman sukupolvenkin puhumatta jääneet asiat, jotta seuraava sukupolvi pääsisi elämään elämäänsä puhtaammalta pöydältä. Me olemme sukupolvi, joka putsaa edellisen sukupolven tunneroskat. Ilman kipuiluahan tämä ei suju, sen kertoo myös muhkea avioerotilasto. Paska valuu alaspäin ja jos sitä valumista ei koskaan tilkitse, niin valuminen ei koskaan lopu. Siksi sitä maton kulmaa, jonne kaikki vaikeat asiat on lakaistu, kannattaa raottaa. Tulevaisuutta varten me täällä elämme, emmekä menneisyyden varjoissa. Mikä siinä puhumisessa on sitten yhä niin vaikeaa?

Moni parisuhde kariutuu huonoon kommunikaatioon. Ei uskalleta kertoa puolisolle niitä sanoja, joita olisi syytä uskaltaa puhua. Koska usein ihan vitun hankalatkin asiat alkavat helpottamaan, kun saa sanottua ne ääneen. Ei riitakaan lopu mykkäkoululla vaan se jää muhimaan kunnes tulee taas seuraavassa hetkessä esille. Se on sitä asioiden maton alle lakaisemista, joka ei johda mihinkään. Onhan se vaikea olla rehellinen, kun pelkää, että sanoillaan loukkaa toista. ”Minä en halua sinua enää.”, ”Olisi helpompaa, jos sinulla ei olisi lapsia.”, ”En saa tarpeeksi huomiota.”, ”Pelkään ettet rakasta minua enää.” ”Minulla ei ole sinua ikävä, nautin yksinolosta.”

Sanoja, rehellisiä suoria sanoja sille toiselle, jonka pitäisi olla se ihminen maailmassa jolle niitä rehellisiä sanoja olisi helpointa ja turvallisinta sanoa. On merkki luottamuksesta jos uskaltaa sanoa toiselle vaikeitakin asioita. Se on sitä heittäytymistä toista vasten. Ilman sanoja on vain tulkintoja. Tulkinnat eivät ole totuuksia. Ajatusten ja tunteiden sanoittamisen ohessa meidän tulisi myös oppia kuuntelemaan toista. Olemaan hänen sanoistaan kiinnostunut. Ottaa sanat vastaan, vaikka ne eivät miellyttäisi. Siinä on kyse kunnioituksesta. Jos toisen sanoja alkaa heti vähätellä, niin seuraavalla kerralla sanoja ei ehkä tule ollenkaan. Niiden sanomista alkaa pelätä. Alkaa hiljaisuus ja mahdollisesti parisuhteen hidas kuolema. Eikä tämä puhumattomuus koske pelkästään vaikeita asioita. Pitää uskaltaa puhua myös kauniita asioita, tavallisia asioita, kaikkia asioita. .

Jos kokee, että on jäänyt ilman sanoja joita kokee tarvitsevansa olisi sekin hyvä sanoittaa toiselle. Jos senkin jälkeen jää vaille toivomiaan sanoja on hyvä pohtia yhdessä miksei toinen kykene niitä sanomaan. 

Parisuhde ei ole kahden ihmisen välinen itsestäänselvyys mikä toimii kommunikoimatta. Pitäisi osata puhua ja kuunnella. Kertoa juuri ne sanat, jotka sydämellä on. Kuten aiemmin mainitsin, usein vitun hankalatkin asiat alkavat helpottamaan kun saa ne vain sanotuksi. Sen jälkeen voi sitten keskittyä parantamaan sitä mahdollista kosketuksen puutteesta johtuvaa apatiaa.

Puhukaa toisillenne.