Havaintoja parisuhteesta

Mä voin beibi olla sun migreenilääkkees.

14.2.2016 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Olen humalassa vähän kuin känninen äiti Amma. Haluan halata kaikkea mikä liikkuu. Se on sinänsä herttainen tapa, mutta on se ripauksellisen kiusallista. Kulkea bilejoukon läpi kädet ojossa, että antakaa Samille hali. Se tuli todistetuksi eilen illalla. Olin mummuni 80-vuotisjuhilissa ja kyllähän te tiedätte, kuinka syntisiä juhlia on kasikymppiset tai ainakin niiden jatkot. Minun on kirjoitettava tämä kokemus sanoiksi. Teen sen onneksi vasta nyt. Vaimo kielsi koskemasta someen eilen illalla ja onhan hän toki siinä ihan oikeassa. Yhdistelmä lähestyvä keski-ikä, alkoholi ja sosiaalinen media ei ole koskaan tuonut mukanaan mitään hyvää. Se on jopa ollut kaatamassa muutamaa poliittista uraa. Puhumattakaan siitä, kuinka monta parisuhdetta se on nurin pyyhkäissyt. Keski-ikäiselle känniselle miehelle somen antaminen on kuin antaisi yksin kotiin jäävälle lapselle tulitikut, että leiki niillä vähän aikaa. Pienessä nousussa sitä vain tuntee olonsa kauniiksi, rohkeaksi ja runolliseksi. Minä tottelin vaimoa ja tyydyin illalla somettelun sijaan halaamaan tuntemattomia, mutta vaimopa ei vielä tiedä, että kohta hän katuu, että jätin tämän tekstin tähän iltaan. Saa maistaa nyt omaa keitostaan, jota kyllä varsin lahjakkaasti valutti kotimatkalla auton takapenkillä muovipussiin.

Konnevesi. Muutaman tuhannen asukkaan kylä. Sinne meidät vei automme, jota vaimo kuljetteli ja serkkuni ja minä kyydissä pelkäsimme. Konnevedellä sijaitsee Hotelli-ravintola, jossa myydään alkoholia ja lauletaan karaokea. Menimme ravintolaan juomaan alkoholia ja laulamaan karaokea. Nurkkapöydissä kiiluvat katseet mittailivat hyvässä vaatteessa olevia vartaloitamme. Turpaansaamisen riski leijui vienosti ilmassa. Ajattelimme vielä päivällä, että tekisimme seuraavana päivänä videon, jossa menisin seisomaan paikallisen S-marketin pihaan kaulallani kyltti, jossa lukisi, että punavihreä suvakki, uskallatko tulla halaamaan. Illan aikana päätimme, että jätämme asian tällä kertaa väliin.

Päästyäni kylmän karpalolonkeron makuun tunsin, että takanani seisoo mies. Käännyin häntä kohti ja hän ensin vain tuijotti minua tiukasti silmiin, jonka jälkeen reippaalla ja ystävällisellä äänellä kysyi, että olenko minä Tauski. Säikähdin kysymystä valtavasti. On ihmisiä, jotka juovat itsensä mukaviksi ja sitten on ihmisiä, jotka juovat itsensä Tauskiksi. Minä kuulun kaiketi sitten jälkimmäiseen kategoriaan. Aloin pelätä naisseurueeni puolesta, että tuleeko minusta nyt Tauskina vähän liian ärhäkkä. Onneksi vaimo pelasti tilanteen sanomalla, että en minä näytä Tauskilla näytä, että Tauski näyttää joissakin kuvissa ihan hyvältä.

Ystävänpäivän aamu valkeni harmaana ja räntäsateisena. Päässäni soi hotellin käytävillä tanssimamme Antti Tuiskun Keinutaan ja kappaleen soidessa sänky tuntui kuin keinuvan. Vaimolla laiva keinui vähän kovimmissa aallokoissa. Voi että sentään, miten se keinuikin kuin Antti Tuiskun lantio parhaimmillan. Kotimatka siirtyi muutamalla tunnilla eteenpäin. Ja sitten kun se alkoi, niin vaimolle oli varattu makuupaikka auton takapenkillä. Alkumatka oli kuin surrealistinen uni. Räntää satoi kuin maasta taivaaseen päin. Tie oli sohjoinen ja autio. Minä pidin rattia kädessä ja olisin halunnut, että serkkuni olisi pitänyt minua kädestä. Vaimo makasi yöpaidan päälle vedetyn takin alla takapenkillä ja oli ehkä hengissä. Ohitimme kyltin, jossa luki, että Suolahti 2 km ja Jyväskylä 44 km. Ajoimme kymmenen minuuttia eteenpäin ja ohitimme kyltin, jossa luki, että Suolahti 2 km ja Jyväskylä 44 km. Kun kolmannen kerran ohitimme saman kyltin ja samalla takapenkiltä kuului sellainen ääni, että ihan kuin muovipussiin olisi alettu oksentaa. Olimme serkkuni kanssa jo aivan varmoja, että olemme yön aikana kuolleet ja taivaan ja helvetin sijaan, meidät oli loppusijoitettu vielä syntisimmille varattuun paikkaan, jossa ollaan koko ajan matkalla kohti Suolahtea, jonne on kaksi kilometriä matkaa. Aloin melkein katua elämässäni tekemiäni syntejä ja sitten aloin miettiä, että onpas vaimo tehnyt syntiä vielä paljon enemmän, koska hänelle langetettiin päälle vielä migreenikrapula. Räntä rahisi auton pohjassa sen kuljettua kohti Suolahtea, jonne ei tulla koskaan perille.

Onneksi paikkakunnat alkoivat lopulta vaihtua. Pysähdyimme Jämsässä huoltoasemalle. Lähdimme serkkuni kanssa sisälle. Vaimo jäi takapenkille pötköttämään. Olin aivan varma, että jos joku ohikulkija näkee takapenkille huoltoasemalla olomme aikana, niin soittaa poliisille, että pihassa on auto, jonka takapenkillä makaa takkiin kääritty ruumis. Siellä se vaimo vielä pötkötteli, kun saavuimme takaisin. Sanoin serkkutytölleni, että jos tuo olisi vuokrattu juhlien ajaksi seuralaispalvelusta, niin veisin kyllä takaisin ja sanoisin, että se on saatana rikki. Kyllä olen sen mukavasti saanut takapenkille poikittain, mutta ei sillä toimi kun refluksireaktio, että ei siitä mitään seuraa ole, että kyllä nyt olisi joku pieni hyvitys kenties paikallaan.

Pääsimme viimein kotiin. Vaimo sai lääkkeensä ja minä aiheen kirjoitukseen. Sanotaan, että alkoholi on viisasten juoma, siksi kai sitä eilen vähän maistettiin, ehkä liian isolla viisaudella. Niin käy joskus. Ei siitä pidä liian pitkään itseään soimata. Elämän pitää mennä välillä vähän yli, kunhan pitää huolen siitä, että se ei karkaa käsistä. Olohuoneen ikkunasta näkyy kadulla hiljaa valuvia autoja, katuvaloja ja aika, joka tuntuu kuin pysähtyneen paikoilleen. Nyt ollaan vähän aikaa taas siinä kuvassa ja sitten kun on sen aika niin hei, annetaanko mennä vähän niin kuin Antti Tuiskun biisissä:

”Me keinutaan, keinutaan, eteen ja taa taa en haluu lopettaa-aa. Keinutaan, keinutaan, mun lantio-ou pyörii niiku JLo ou pyörii niiku JLo ou pyörii niiku JLo. Pää, olkapää, peppu, keinutaan.”

Sen jälkeen mä voin beibi olla sun migreenilääkkees.

Lue seuraavaksi