”Maailmanlopun reunallakin me seisoisimme käsi kädessä”

”Hei. Haluaisin kertoa pienen tarinan. Ja rehellisesti, haluan kertoa tämän tarinan tsempiksi kaikille pareille, jotka kokevat korona-ajan, ruuhkavuosiajan tai minkä tahansa stressin jättävän heidät alleen.

Meillä on puolisoni kanssa ollut todella vaikea viime vuosi. Menetimme omakotitalon, jota olimme ostamassa. Sen jälkeen taloudellinen ahdinko toisensa perään paukahti arkeemme. Jo alkaneet lapsettomuushoidot ovat jäässä, koska taloudellinen tilanne on niin huono, että tässä tilanteessa on hyvä, että saamme ruokittua edes nämä olemassa olevat lapsemme ja itsemme. Laskut kasaantuvat ja keikutaan siinä rajoilla, että selvitäänkö tästä vai ei.

Apua ei juurikaan olla saatu, vaikka olemme nöyrtyneet pyytämään. Häpeä ei ole enää uusi tunne. Ne ajat, kun molemmille tuli iso tili kerran kuussa ja pihassa seisoi hienot autot, ovat takanapäin. Päivästä toiseen mietitään ratkaisuja, että miten tästä eteenpäin. Viime syksy vei meiltä myös rakkaan ihmisen ja puolisoni on tehnyt töitä hartiavoimin, että on saanut pidettyä minut järjissäni. Vaikka olisi itsekin varmasti tarvinnut olkapäätä, jota vasten itkeä. Kiitollisuuteni kärsivällistä puolisoani kohtaan on oikeasti ylitsevuotavaa ja toivon, että osaan myös näyttää sen.

Eilen illalla olimme kahdestaan kotona. Juttelimme yömyöhään kaikesta, myös vaikeista asioista, menneistä ja kipeistä muistoista. Siitä, miten hyvä meidän kuitenkin on olla yhdessä. Siitä, että on lopulta ihan sama millä menopelillä sitä matkaa taitetaan, kunhan se taitetaan yhdessä. Lämmitettiin takkaa, annettiin kellon käydä omaa tahtiaan. Ja yhtäkkiä istuttiin sylikkäin, niin kuin alkuaikoina. Suu etsi toisen suuta ja kädet vaelsivat iholla. Yhtäkkiä millään muulla ei ollut enää merkitystä, kaikki oli tässä ja nyt. Lopulta kuiskasin puolisolleni kiihkossa, että mennään sänkyyn.

Ja me menimme. Käsi kädessä, hymyillen ujosti. Niin kuin alkuaikoina. Riisuttiin toisemme, niin kuin alkuaikoina. Niin kuin olisi kiire ja rajallinen aika. Niin kuin maailman tärkein asia olisi saada toiselta vaatteet pois. Ja niin se olikin.

Rakastelu oli tajunnanräjäyttävää. Panemista, nussimista, seksiä, rakastelua ja kaikkea siltä väliltä. Se oli se hetki, jolloin me muistettiin, että vaikka maailma hajoaisi pieniin palasiin, niin ainakin meillä on toisemme. Ja vaikka koko maailma loppuisi, niin ainakin me saimme tämän ajan yhdessä. Vaikka kaikki muu peittäisi meidät alleen, niin me pidettäisiin yhä kiinni toisistamme. Maailmanlopun reunallakin me seisoisimme käsi kädessä.

Se eilinen huuma muistutti meille, että suurinta on rakkaus. Ja lopulta, vaikka tämä maailma ja kaikki muu mainostaisi, että kaikkea pitää olla ja paljon, niin oikeasti ainoa asia, jolla todella on merkitystä, on rakkaus.”