Maailmassa ei ole koskaan liikaa rakkautta.

Aukesi ovi. Oven takana seisoi vanha mies. Vanha mies sanoi nimeni ja kysyi perään, että olenko sen niminen. Vastattuani myöntävästi hän sanoi lukeneensa minusta jutun Aamulehdestä. Vanha mies katsoi suoraan minun silmiini ja kysyi, että onko minulla hetki aikaa. Vastasin myöntävästi, koska hänen katseessaan oli jotain sellaista, että en voinut vain mennä. Hän sanoi ensimmäiseksi minulle, että jos neljäkymmentä vuotta sitten joku olisi kirjoittanut kuin minä, hänellä ja hänen kaltaisillaan oudoilla olisi ollut helpompaa. Sitä termiä hän itsestään käytti, outo.

Hän siteerasi Aamulehdessä ollutta lausetta kirjastani. Lause kuului, että jokainen on pikkuisen homo. Hän sanoi olevansa paljon enemmänkin. Hän sanoi ikänsä, seitsemänkymmentä kahdeksan vuotta. Hän oli hyvin kohtelias ja sanoi minulle, että voin keskeyttää hänet ihan milloin tahansa. En halunnut. Olin vastaanottamassa jotain yhtä suurimmista hetkistä kolmivuotisen blogini historiassa. Hän sanoi, että ennen minua hän on kertonut vain yhdelle ihmiselle, että hän on homo. Se henkilö on hänen edesmennyt vaimonsa, jonka kanssa hän eli kulissiavioliitossa. Hän kertoi sen vaimolleen jo heidän avioliittonsa alussa. Vaimo oli ollut suopea, antoi miehensä olla ja toteuttaa itseään jossain toisaalla. Mitä mies muutakaan olisi voinut. Hänen suuntauksensa oli tuolloin vielä rikos.

Mies kertoi saaneen elämässään siipeensä. Sitä termiä hän kertoessaan käytti, saaneen siipeensä. Vielä enemmän hän olisi saanut siipeensä jos olisi kertonut, että kuka hän on oikeasti. Hän kannusti minua jatkamaan kirjoittamista, vaikka mitä tulisi. Maailmassa ei ole koskaan liikaa rakkautta. Niin hän minulle sanoi, ennen kuin suljin oven perässäni. Maailmassa ei ole koskaan liikaa rakkautta.

Kävelin talosta ulos. Ulkona aurinko herätteli maisemaa kesäksi. Istahdin autoon ja ajoin hieman kauemmaksi. Pysähdyin ja annoin kyyneleiden tulla. Ne tulivat ainakin kahdesta syystä. Toinen syy oli se, että olin saanut teksteilläni 78-vuotiaan herrasmiehen kertomaan minulle tarinansa. Suurempi syy kyyneleille oli se, että miehen silmissä näkyi suru. Suru siitä, että hän ei ollut saanut elämässään olla näkyvästi ihminen, joka hän oli. Hänen oli pitänyt toteuttaa itseään salaa. Se on melkein pahinta, mitä ihmiselle voi elämässään käydä.

Haluan uskoa ajatukseen, että nykyään kaikki on toisin. Ihminen saa olla sitä, mitä hän on. Ihmisen ei tarvitse piiloutua. Ihmisen ei tarvitse esittää. Ihmisen ei tarvitse miellyttää. Haluan uskoa ajatukseen, että jokaisessa yhteiskunnassa, jokaisessa suvussa, jokaisessa perheessä ja jokaisessa parisuhteessa ihminen saa olla juuri se, joka hän on. Haluan uskoa rakkauteen ja siitä minä aion jatkaa kirjoittamista.

Olen silti hieman surullinen. Minä olen tällä hetkellä ainoa, joka tietää kyseisen 78-vuotiaan herrasmiehen salaisuuden. Meillä ei ole vaihtoehtoa. Meidän pitää kulkea kohti aikaa, jolloin sen voi tietää ihan kaikki, eikä se ole edes mikään puheenaihe. Silti mietin, että eihän tästä ajasta synny enää samanlaisia ihmiskohtaloita. Eihän. Eihän.

Sillä maailmassa ei ole koskaan liikaa rakkautta.