Maailmassa jossa me sanomme rakastavamme, mutta jossa yksikin mahdollisuus kylvää vihaa ei tunnu jäävän käyttämättä

Kymmenenvuotias tyttö katsoo suoraan kameraan. Hän hymyilee niin kuin kymmenenvuotiaat lapset kameralle parhaimmillaan hymyilevät. Hänen silmissään välkkyy viattomuus ja toivo.

Hänen kuvansa tulee vastaan Helsingin Sanomien digiuutisessa. Hän on yksi alkaneen sodan lapsiuhreista.

Samassa lehdessä kerrotaan Välimerestä. Meri jonka lomakohteiden rannoilla hyväonniset ihmiset vilvoittelevat varpaitaan pitää sisällään satoja, ellei tuhansia ruumiita. Iso määrä heistä on lapsia. Lehti kertoo huterista kumiveneistä jotka ovat tuupattu täyteen pakenevia ihmisiä ja ennen kaikkea matkoista samaisissa veneissä takaisin, kun vastassa onkin ollut sylin sijaan nyrkki.

Muutama uutinen eteenpäin. Suuri ilmastoraportti kertoo, että olemme jo auttamattomasti myöhässä. Me emme saa enää pysäytettyä kriisiä ja jo muutamien vuosikymmenien päästä ilmastokriisin vaikutus näkyy valtavana tämän hetken lastemme elämässä. Emme me tiedettä halunneet kuunnella. Meillä oli suuremmat murheet.

Bensiinin hinta oli liian korkea. Piti ajaa letkassa autoilla ja mielenosoituksellisesti tööttäillä tai pysäyttää auto keskelle katua. Samalle kadulle jossa elinkelpoisen planeetan puolesta mielenosoittaneet karkotettiin suihkuttamalla pippurisumutetta kasvoille.

Älkää saatana häiritkö meidän aikuisihmisten elämäntapaa ja elintasoa.

Hätääntynyt äiti kirjoittaa mielipideosastolle. Hänen alakouluikäinen lapsensa on joutunut vainon kohteeksi. Hän edustaa samaa kansalaisuutta kuin itsetunnoton ja verenhimoinen despootti jonka rakkaudettomuus itseään ja maailmaa kohtaan sai hänet antamaan käskyn tuhota naapurimaa. Sen maan jonka kymmenistä lapsiuhreista päivän lehti kertoo.

Lapsiuhrit eivät meille tunnu riittävän. Syyllinen tähän kaikkeen on myös se Suomessa alakoulua käyvä yhdeksänvuotias tyttö, jolla sattuu olemaan sama synnyinmaa ja samankaltainen nimi kuin sodan aloittaneella despootilla. Syyttävän sormen voi osoittaa myös häntä kohtaan. Niin kuin suurilevikkeisen iltapäivälehden kolumnisti sen viikonloppuna ääneen kirjoitti. Jokainen venäläinen on syyllinen. Myös koulua käyvä yhdeksänvuotias tyttö.

Peiliin jää jälleen kerran saatana katsomatta!

Lehden kuvasarja on kahdeksan kuvan kokoinen. Viimeisessä kuvassa näkyy kolme noin kaksivuotiasta lasta. Heidät on laitettu nukkumaan vierekkäin. Kaupungissa jonka kaduilla räjähtelevät pommit.

Maailmassa jossa me sanomme rakastavamme, mutta jossa yksikin mahdollisuus kylvää vihaa ei tunnu jäävän käyttämättä.